Näin ystävän facebook-sivulla tänään niin ihanan mietelauseen, että haluan jakaa sen tännekin.
One day someone is going to hug you so tight
that all of your broken pieces will stick back together.
Olin tänään kattomassa (ah, niin ihanaa) lentopalloa. Paikallinen joukkue kylläkin hävis pelinsä ja putos näin astetta alempaan sarjaan, mutta kunhan pelaavat ens kaudellaki, ni mulle ei niin väliä. :) siellä istuessani mun tajuntaan iski taas uus syy sille, miks tää meidän ero on per-sees-tä. Nuorempana kävin paljon peleissä kesäsin ja kattelin, kuinka mun maailman söpöin (silloinen) poikaystäväni pelas pesistä. Vieressä oli usein naisia lastensa kans kannustamassa isiä kentällä, joka mun silmiin totta kai näytti niiiiin mukavalta. Minäki vielä joskus, aattelin. No, mies lopetti pelaamisen, ennen kuin A ehti saapua maailmaan, joten tällä hetkellä siihen ei olis ees mahollisuutta. Mutta tuolla lentopallopelissä se taas kerran tuli mieleen, että oispa ihana olla täällä oman lapsen kans ja opettaa se pienestä asti rakastamaan jotain niin paljon ku itekin -tai isänsä. Mutta nytpä sitä ei tapahdukaan. Toivonkin, että A löytäis intohimon edes johonkin elämässään. Toivottavasti isänsäkin löytää sen jostain, uudelleen. Siinä vaiheessa minä sitte joko oon mukana siinä tai en. Mutta on sillä välin vaan sopeuduttava ajatukseen, että ei ole luotu mua tähän maailmaan perheenäidiksi kentän reunalle. Ei, vaikka koko elämäni oon siitä haaveillu. Ja haaveillu etenki sen yhden kanssa. Jotenkin masentavaa tää touhu.
Ja taaaaas kerran kotiin ajellessani tulin niin surulliseksi. En ymmärrä sitä, että rakkaus vois noin vaan kadota siitä elämästä, jota on yhdessä suunniteltu ja toteutettu. Ja ei, me ei kuuluta siihen pariskuntatyyppiin, jossa minä naisena oon sanellu suunnitelmat ja toiveet ja sitten niitä on yhdessä noudatettu mieheltä kysymättä. Todellisuudessa minä oon meistä varmaan se, joka on tehny enemmän kompromisseja ja "uhrauksia". Mutta niistä en valita! Sainhan kuitenki ne 13 vuotta yhdessäoloa, joskin nyt neki kaikki tuntuu jotenki valheellisilta ja rikotuilta. Aivan niinku niitä ei olis ollukaan. Kuinka tässä nyt näin kävi?
Blaaaah..! Voisin kirjottaa vaikka kuinka paljon tästä ymmärtämättömyydestä ja siitä, kuinka mulla olis ratkasut kaikkiin ongelmiin, jos mulle vaan annettais mahollisuus. Kuinka mun mielestä on todella epäreilua, että lakattiin yrittämästä tässä vaiheessa, kun ois ollu mahollisuus oikeasti tehä muutosta suhteeseen. Eron hetkellä tää tuntu todellakin oikealta vaihtoehdolta. Ja jotenkin se on sitä edelleen. Mutta muutos siihen on siinä, että nyt minä oon meistä se, joka oon ehtiny ja onnistunu jäsentämään ajatuksiani uudella tavalla sekä onnistunu ehkä löytämään jotain sellasta meidän avioliitosta, mikä on aiheuttanu niitä tunneongelmia aiemmin. Ja oon valmis niitä työstämään. Mut eipä yksin mitään liittoa pelasteta. Eikä ilman tahtoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti