perjantai 26. syyskuuta 2014

Leipomuksia

Ajattelin alkuviikosta, että saas nähä, mitä tästä taas tulee. Kauhee väsy koko ajan, mikään ei kiinnostanu ja pinna oli kireellä. Tänään totesin, että naisen elämä on siitä mielenkiintoista, että suurin osa mielialanvaihteluista on ohimenevää. Niinpä tämäkin alamäki. ;) Joten, tänään on käyty pitkä lenkki leikkipuistossa, haettu kirppariostoksena tavikengät Ainolle, pyörähdetty kaupassa sekä leivottu kaks satsia muffinsseja. Ja pesty pyykkiä. Ja mun pinna on kestäny jopa Ainon ruokahetket ja sormilla syömisen! Ihanaa olla nainen luvan kanssa!

Tänään leivottiin tosiaan muffinsseja, Ainon eka kerta! :) Hän pyöri siinä jaloissa, niin totesin, että herranen aika! Tytönhän voi jo kovinkin ottaa mukaan! Siihen vaan puuharukkaan kiinni ja sekottamaan. Ja oli kivaa! :) Me myös vähän maisteltiin tuotoksia vastaleivottuna, mutta tais olla niin, ettei muffinsseista maistunu Ainolle muu kuin ne mustikat..

Myöhemmin illalla valmistin riisisuklaata huomista kakkua varten. Vaikuttaa hyvältä, jos syö osan suklaasta jo tekovaiheessa.
Loppuviikosta toivonmukaan uus postaus. Tiedossa Synttärit vol1 -päivitystä.

Ehkä tästä tytöstä ei tuukaan äitinsä kaltasta sokerihiirtä? Dream on.

Namnam! Näyttää pahalta, maistuu hyvältä.

perjantai 19. syyskuuta 2014

On tässä iloakin :)

Viime blogiteksi oli niin kovin apea, että pakko päivittää vielä ennen viikonloppua. Onhan tässä nyt vaikka ja mitä ihanaa ja mukavaa elämässä! :) Parhaillaan ollaan autossa matkalla Hollolaan. Ohjelmassa on keskustanuorten Elokoulu. Viikonloppu, johon pääsen osallistumaan viimestä kertaa. Nuorissa ikäraja kulkee kolmessakympissä, joten periaatteessa ens vuonna mulla ei ole asiaa nuorten touhuihin. Mutta voi kai sitä välillä kuokkia.. ;) Tän jälkeen edessä on enää lokakuulla järjestettävä liittokokous Oulussa, sen jälkeen nämä kekkerit ois siinä!

Keskustanuorten hienous (niinkuin toki kaikissa järjestöjutuissa ym. aina) on porukassa. Porukan mahtavuutta ilmanmuuta korostaa se, että ajatellaan samoin. Kun arvomaailma kohtaa, on helpompaa löytää yhteistä säveltä myös muutoin. Voi, kuinka kaipaankaan sitä sakkia! Suurinta osaa näin viimeksi puoluekokouksessa kesäkuun alussa, joten jo on aikakin jälleen nähdä! Harmi vaan, kaikki parhaat kamut ei pääse nyt paikalle, mutta yhteyttä voi onneks pitää muutenkin. ♥


Takapenkin rennossa fiiliksessä on helppo hymyillä.


ps. Viikko sitten kävin myös pitkästä aikaa juoksulenkillä! Ja onnistuneella sellasella! :) Hölkäksi sitä kai kutsutaan, mutta nopeus on noussu sitten kevään -harjoitus tekee mestarin. Joskus vielä juoksen! Parasta lenkissä oli kuitenkin se, että kotimatkalla alkoi kuulua pauke. Arveluni osui oikeaan ja yliopistonrannassa taivaan valaisi ihanat, upeat ja hienot ilotulitukset! Rakastan ilotulituksia!

keskiviikko 17. syyskuuta 2014

Arjessa selviytymistä

Viime päivät on ollu kyllä jotenki raskaita. En oikeen tarkkaan tiiä, mistä se johtuu. Rahahuolet varmaan osittain painaa mieltä ja tuntuu, ettei välillä jaksa keskittyä muusta murehtimaan. Liekö se yleisin syy huonosti nukuttuihin öihin ja sen mukana tuleviin vakavempiin ongelmiin? Yöunet ei onneks vielä ole mennyt. Viime yön kyllä näin mitä kummallisempia unia, mitä ihmeellisempien vierailevien tähien kera..kovin levännyt olo ei siis aamulla ollut. Mutta näitä öitä on onneksi vielä harvassa. Kun tyttö nukkuu hyvin, nukun minäkin. Tällä hetkellä. Jokin aikaa sitten puhuttiin ystävien kanssa mun nukkumisesta. Kerroin, että heräilen useasti yössä, vaikka Aino ei heräisikään. Myös niinä öinä, kun Aino on isällään, en saanut nukuttua täysiä öitä. Epäilin kroppani olevan vielä siinä heräily-moodissa, mihin se tottui viime syksynä Ainon nukkuessa huonosti. He olivat kuitenkin sitä mieltä, että stressi se on, mikä minun pitkät (yhtäjaksoiset) unijaksot vie. Jäin miettimään tätä, ja totesin itsekseni, että näin sen täytyykin olla. Avioero ei ihan niin simppeli juttu olekaan käsitellä, joten se vaikuttaa varmasti myös unenlaatuuni. Tämän hoksattuani, aloin nukkua. Ikäänkuin kaipasin ulkopuoliselta lupaa siihen, että on ok, vaikka en ole päässyt kunnolla eteenpäin eron kanssa. Ja että on ok, vaikka en aina olekaan niin super.


(Välihuomautus: Sokerittoman syyskuun piti olla energisoiva, voimaa antava kokemus. Tähän mennessä olotila on lähinnä kärsinyt. Minä haluan suklaata. Piste.)

Ainon kanssa kotona menee tavallaan ihan hyvin. Ei tytön kanssa varsinaisia ongelmia ole, mutta minä oon nyt jotenki ihan täynnä tätä. Ihan, ku oisin paiskinu kuukausikaupalla töitä ja nyt olis se  hetki, kun lähdetään kaheks viikoks Thaimaahan. Sanoinki tossa viime viikolla (?) Sulolle, että oon nyt ihan täynnä tota tyttöä (elkää säikähtäkö, kyllä minä sitä rakastan). Hän totes vaan, että "joo, huomaan". Luulen hänen tarkoittaneen kuitenki vaan sitä yhtä hetkeä. Että siinä tilanteessa hän huomas, että mun pinna oli normaalia lyhkäsempi. Mutta ongelma on syvemmällä. Ongelma on siinä, mitä Sulo ei edes VOI nähdä, koska ei ole arjessa läsnä. Ei hän voi nähdä sitä väsymystä, mkä mulla on päivittäin. Viimeks tänään tuntu hirmu vaikeelta ruokailutilanteessa, kun se perhanan porkkananpala ei pysyny Ainon haarukassa. Mietin siinä itsekin sitä, että mikä sen tilanteen teki niin raskaaksi. Tyttö kuitenki söi ihan normaaliin tapaansa, eli hyvin. Ruokaa nyt vaan välillä vähän tippuu. Ja toisinaan enempi. Mitä sitten?! Siivotaan, kun on ruokailtu. 

Myöhemmin tänään lukitsin (tai, uskon Ainon  lukinneen..) Ainon autoon jääden itse ilman avaimia auton ulkopuolelle. Siinä sitä sitten hinauspalvelua soittamaan, että tiirikoivat oven auki. Kyllä otti päästä!! Eikä niinkään se, että Aino istui vöissä auton sisällä (onneksi sentäs vöissä), vaan se rahanmenetys. Ovenaukaisu tulee maksamaan minulle 120€!! Herrajumala, että voi ketuttaa. Nooh, kaikki tähän samaan konkursiin vaan.

Illan ja koko päivän pelasti kuitenkin tuo rakas tyttäreni, Aino. Ennen iltapuuroa ehdimme vielä vetää kunnon iltavillit olkkarin lattialla painimalla. Sitä naurua ja huumoria ja tuhinaa ja ähinää seuratessa ei voi kuin ihmetellä, kuinka paljon sitä pystyykään toista rakastamaan. Kaikki huolet ja murheet on siinä hetkessä poispyyhittyjä. Siinä yhdessä, täydellisessä hetkessä. ♥

Parin päivän päästä lähden viikonlopuksi Kepu-perheen hellään huomaan, kun keskustanuoret kokoontuu Elokoulun pariin Hollolaan. Toivottavasti tuo viikonloppu tekee hyvää niin sielulle ku ruumiillekin. Ja miksipä ei. :) 

sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Siivousta

Toim.edit. → Tää kirjotus sai alkunsa perjantaina, siksi viittaukset viikonloppuun.. Nykyaika kuitenki teki tepposet ja blogger-sovellus heitti mut pois siinä vaiheessa, kun teksti oli lähes valmis ja niin, ettei koko teksiä oltu tallennettu. Menetin hermoni ja jatkoin teksin loppuun sunnuntaina. :D

Syyskuu starttas suursiivouksen merkeissä. Ensin jätettiin sokerit minimiin (siis mun mittakaavlla se tarkottaa herkuttomuutta ja tiettyä järkeä mm. leivän ja pastan suhteen), sen jälkeen aloin kaivamaan kaapeista kirpparikamaa. Vieläki löytyis jotain sälää sekatavarakaapeista, kun vaan sais ittensä niitä penkomaan. Ehkä viikonloppuna. Nyt on taas pariton vkl, joten olen Ainotta. ;) Idea on suunnata energiaa myös salille, joten toivon mukaan tästä tulee tehokas viikonloppu! Ja tuleehan siitä, kun en jumita tv:n ääreen katsomaan Bonesia. Kaudet kun on alottanu, on pakko katsoa ne heti läpi..huono tapa. Tosi huono.

Rahkaa ja tuoretta persikkaa. Nam!

Mun tuli tässä siivouksen aikana huomaamattani siivottua myös ajatusmaailmaa. Kai se yleensäkin on siivouksessa tyypillistä, että sillä hakee järjestystä myös mielelle. Laittamalla tavarat paikoilleen, saa nopeaa terapiaa. Pysähdyin miettimään sitä, miks mun koti näyttää siltä, ku näyttää. Miks kerään ympärilleni tavaroita ja esineitä, joista en kummemmin edes pidä, tai jotka ei kokonaisuutta ajatellen sovi yhtään yhteen! Sama pätee vaatteisiin: ostan kivan vaatteen, ilman tarkempaa pohtimista siitä, minkä kanssa se sopii yhteen. Saattaa kuulostaa turhamaisen naiselliselta ja hölmöltä ongelmalta, mutta kun ei pidä siitä, miltä näyttää, haluaa muutoksen. Vaatteiden suhteen olenkin jo aiemmin päättänyt, että en osta päähänpistoja ollenkaan, vaan jokainen vaate pitäät nähdä myös kokonaisuudessa. Jossakin, missä sitä voi käyttää niin, että se on osa muuta vaatetusta. Kodin suhteen taas mulle ei ollu aiemmin niin kovinkaan paljon väliä sillä, onko kotini todella siisti Koko Ajan -kunhan on puhdasta. Nyt, omaan asuntoon kotiuduttuani, on alkanu ahdistaa tämä tavaramäärä! Eniten ärsyttää semmonen tavara, jolle ei ole varsinaista paikkaa: rannekello, päivän posti, laskut, korjausta odottavat satukirjat... Oon kuitenki käyny kodeissa, joissa tätä ongelmaa ei ole. Eli kuinka se tehdään? Minne ne epämäämäräset tavarat laitetaan piiloon?! Kyllä koti kodilta ja asutulta saa näyttää, mutta ei kuitenkaan siltä (koko ajan), että "ihan kohta alan siivota!" :D 

Kirpaarikamaa... <3


keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Ajatuksia erosta vol.2

Pari, kolme viikkoa on kulunu siitä, kun harkinta-aika alkoi. Ne ekat päivät käräjäoikeuden päätöksen saapumisen jälkeen oli aika kurjia. Takapakkia tuli, ja olo muistutti pitkälti tammi-helmikuun tunnetiloja. Ei sillä, että niitä pahemmin muistaisin. Kovin paniikki on nyt kuitenkin ohi ja oma mieli kummasti tasoittunut.
Eropäätös on mun silmissä edelleen hätiköity päätös. Tai jossei hätiköity, niin ainaki huonosti perusteltu. Sulon kans on kesän mittaan keskusteltu paljon siitä, laitetaanko ne paperit menemään vai ei. Nyt, kun ne lopulta kirjotettiin, mulla meinas suorastaan vihan liekki leimahtaa. Sulon sanoin mitään treffejä tai yhteistä tekemistä ei tarvita, koska "se ei muuttais mitään". Kun hän on asian kevään aikana käsitellyt oman päänsä sisällä, on kaikki tarvittava tehty. Eihän se näin voi mennä, eihän?! Olenko se vain minä, vai eikö yleensä asioiden eteen tarvita myös tekemistä? Hyvin suunniteltu on toki puoliksi tehty.. Mutta jos pelkällä ajattelulla selviää, niin miksen minä oo jo 60-kilonen, timmi salinainen?! Kovasti ainaki oon sitä pääni sisällä miettiny ja suunnitellu strategioita. Äly hoi. (No, okei. Lapsellinen vertaus.)
Katkeruuteen mulla ei kuitenkaan ole varaa. Ei nyt, eikä myöhemminkään. Ainut keino välttää se, on keskittyä asioiden pohtimisen sijaan tekemiseen. Perheneuvoja neuvoi keskittymään vanhemmuteen. Olemattomaan parisuhteeseen oliski hölmöä keskittyä. Meidän tulis nyt Sulon kans olla yhteydessä toisiimme vain äitinä ja isänä. Mutta miten se tehdään? Kuinka sanon hyvästit parhaalle ystävälleni, vaikkei hän elämästäni katoakaan? Mihin, ja ennen kaikkea miten, se raja vedetään?
Välillä, kuten taas tänä iltana, katkeruus nostaa rumaa päätään. Mieleen tulee se tosiasia, että se ns. valmis elämä, jota olin alkanut elää, vietiin minulta. Mun oma rivitatalokolmio vaihtui vuokrakaksioon, omat viinimarjapuskat vaihtui epämääräsiin rikkakasveihin taloyhtiön hoitamattomassa pihassa ja oma makuuhuone pimennysverhoineen vaihtui vieraspatjaan ja mustaan lakanaan olkkarin ikkunassa. Aiemmin mulla oli auto, nykysin mahollisuus ilmaiseen bussiin ruuhka-aikojen ulkopuolella. Elämä oli ihan tavallista elämää. En koskaan muuta oo halunnutkaan, en oikeasti. Sillon ennen mulla oli puoliso, jolle nauraa naurut ja itkeä itkut. Nykyisin vietän iltani yksin. Tämä tarkottaa sitä, että yleensä olen täysin hiljaa arviolta klo 19:45-08:00. Suurimmaksi osaksi iltoja (ja päiviä) jopa niin, että en keskustele toisen aikuisen kanssa lainkaan. Sellainen on yllättävän rankkaa. Asioiden ääneen sanominen, siis ihan konkreettisesti ääneen, on yllättävän tärkeä osa elämää. Kaipaan myös iltoja ulkona, arki-iltoja siis. Sitä, että voi lähteä vaikka lenkille kaheksalta illalla. Tai edes kauppaan yksin. Nykyisin olen sisällä yli 16h putkeen. Näiden seinien sisällä se on piiiiitkä aika.. Pahinta jotenkin on se, että koen tän kaiken välillä niin, että Sulo jäi elämään sitä "meidän" elämää. Kunhan ensin poisti hidasteet tieltään. Nyt jatkaa mun elämän elämistä, mutta ilman mua. Onko tässä selityksessä mitään järkeä?

Paljon tukea ja iloa elämään tuo tämä nykyajan mahdollisuus pitää yhteyttä monin eri tavoin. On älypuhelimen mukana tuoma WhatsApp (elämäni pelastus), facebook, twitter, instagram ja sähköposti. Näitä kaikkia käytän säännöllisesti ja tällä hetkellä ne ovat ne keinot, joilla pysyn pinnalla. Hirvittelen itse sitä, kuinka paljon aikaa vietän sosiaalisessa mediassa, mutta vielä toistaiseksi muuta vaihtoehtoa ei ole. Joku päivä elämäni täyttyy muilla asioilla ja saan sisältöni elämään muuten, kuin lukemalla muiden asioita. Tällä hetkellä olen onnellinen näin. Kaipaan muuta, mutta pärjään näin. Ja se riittää just nyt.

Hox! Maanantaina alkoi myös sokeriton syyskuu! Täysin sokeritta en pysty olemaan, mutta järjettömän iso muutos aiempaan. Haastan myös juuri Sinut mukaan!  :) Sisäinen puhdistus käyntiin: ensin sokerit kehosta minimiin, sitten krääsät kaapeista kirpparille. Muutoksen tuulet puhaltaa!