Ajatuksia erosta vol.2

Pari, kolme viikkoa on kulunu siitä, kun harkinta-aika alkoi. Ne ekat päivät käräjäoikeuden päätöksen saapumisen jälkeen oli aika kurjia. Takapakkia tuli, ja olo muistutti pitkälti tammi-helmikuun tunnetiloja. Ei sillä, että niitä pahemmin muistaisin. Kovin paniikki on nyt kuitenkin ohi ja oma mieli kummasti tasoittunut.

Eropäätös on mun silmissä edelleen hätiköity päätös. Tai jossei hätiköity, niin ainaki huonosti perusteltu. Sulon kans on kesän mittaan keskusteltu paljon siitä, laitetaanko ne paperit menemään vai ei. Nyt, kun ne lopulta kirjotettiin, mulla meinas suorastaan vihan liekki leimahtaa. Sulon sanoin mitään treffejä tai yhteistä tekemistä ei tarvita, koska "se ei muuttais mitään". Kun hän on asian kevään aikana käsitellyt oman päänsä sisällä, on kaikki tarvittava tehty. Eihän se näin voi mennä, eihän?! Olenko se vain minä, vai eikö yleensä asioiden eteen tarvita myös tekemistä? Hyvin suunniteltu on toki puoliksi tehty.. Mutta jos pelkällä ajattelulla selviää, niin miksen minä oo jo 60-kilonen, timmi salinainen?! Kovasti ainaki oon sitä pääni sisällä miettiny ja suunnitellu strategioita. Äly hoi. (No, okei. Lapsellinen vertaus.)

Katkeruuteen mulla ei kuitenkaan ole varaa. Ei nyt, eikä myöhemminkään. Ainut keino välttää se, on keskittyä asioiden pohtimisen sijaan tekemiseen. Perheneuvoja neuvoi keskittymään vanhemmuteen. Olemattomaan parisuhteeseen oliski hölmöä keskittyä. Meidän tulis nyt Sulon kans olla yhteydessä toisiimme vain äitinä ja isänä. Mutta miten se tehdään? Kuinka sanon hyvästit parhaalle ystävälleni, vaikkei hän elämästäni katoakaan? Mihin, ja ennen kaikkea miten, se raja vedetään?

Välillä, kuten taas tänä iltana, katkeruus nostaa rumaa päätään. Mieleen tulee se tosiasia, että se ns. valmis elämä, jota olin alkanut elää, vietiin minulta. Mun oma rivitatalokolmio vaihtui vuokrakaksioon, omat viinimarjapuskat vaihtui epämääräsiin rikkakasveihin taloyhtiön hoitamattomassa pihassa ja oma makuuhuone pimennysverhoineen vaihtui vieraspatjaan ja mustaan lakanaan olkkarin ikkunassa. Aiemmin mulla oli auto, nykysin mahollisuus ilmaiseen bussiin ruuhka-aikojen ulkopuolella. Elämä oli ihan tavallista elämää. En koskaan muuta oo halunnutkaan, en oikeasti. Sillon ennen mulla oli puoliso, jolle nauraa naurut ja itkeä itkut. Nykyisin vietän iltani yksin. Tämä tarkottaa sitä, että yleensä olen täysin hiljaa arviolta klo 19:45-08:00. Suurimmaksi osaksi iltoja (ja päiviä) jopa niin, että en keskustele toisen aikuisen kanssa lainkaan. Sellainen on yllättävän rankkaa. Asioiden ääneen sanominen, siis ihan konkreettisesti ääneen, on yllättävän tärkeä osa elämää. Kaipaan myös iltoja ulkona, arki-iltoja siis. Sitä, että voi lähteä vaikka lenkille kaheksalta illalla. Tai edes kauppaan yksin. Nykyisin olen sisällä yli 16h putkeen. Näiden seinien sisällä se on piiiiitkä aika.. Pahinta jotenkin on se, että koen tän kaiken välillä niin, että Sulo jäi elämään sitä "meidän" elämää. Kunhan ensin poisti hidasteet tieltään. Nyt jatkaa mun elämän elämistä, mutta ilman mua. Onko tässä selityksessä mitään järkeä?

Paljon tukea ja iloa elämään tuo tämä nykyajan mahdollisuus pitää yhteyttä monin eri tavoin. On älypuhelimen mukana tuoma WhatsApp (elämäni pelastus), facebook, twitter, instagram ja sähköposti. Näitä kaikkia käytän säännöllisesti ja tällä hetkellä ne ovat ne keinot, joilla pysyn pinnalla. Hirvittelen itse sitä, kuinka paljon aikaa vietän sosiaalisessa mediassa, mutta vielä toistaiseksi muuta vaihtoehtoa ei ole. Joku päivä elämäni täyttyy muilla asioilla ja saan sisältöni elämään muuten, kuin lukemalla muiden asioita. Tällä hetkellä olen onnellinen näin. Kaipaan muuta, mutta pärjään näin. Ja se riittää just nyt.

Hox! Maanantaina alkoi myös sokeriton syyskuu! Täysin sokeritta en pysty olemaan, mutta järjettömän iso muutos aiempaan. Haastan myös juuri Sinut mukaan!  :) Sisäinen puhdistus käyntiin: ensin sokerit kehosta minimiin, sitten krääsät kaapeista kirpparille. Muutoksen tuulet puhaltaa!