Arjessa selviytymistä

Viime päivät on ollu kyllä jotenki raskaita. En oikeen tarkkaan tiiä, mistä se johtuu. Rahahuolet varmaan osittain painaa mieltä ja tuntuu, ettei välillä jaksa keskittyä muusta murehtimaan. Liekö se yleisin syy huonosti nukuttuihin öihin ja sen mukana tuleviin vakavempiin ongelmiin? Yöunet ei onneks vielä ole mennyt. Viime yön kyllä näin mitä kummallisempia unia, mitä ihmeellisempien vierailevien tähien kera..kovin levännyt olo ei siis aamulla ollut. Mutta näitä öitä on onneksi vielä harvassa. Kun tyttö nukkuu hyvin, nukun minäkin. Tällä hetkellä. Jokin aikaa sitten puhuttiin ystävien kanssa mun nukkumisesta. Kerroin, että heräilen useasti yössä, vaikka Aino ei heräisikään. Myös niinä öinä, kun Aino on isällään, en saanut nukuttua täysiä öitä. Epäilin kroppani olevan vielä siinä heräily-moodissa, mihin se tottui viime syksynä Ainon nukkuessa huonosti. He olivat kuitenkin sitä mieltä, että stressi se on, mikä minun pitkät (yhtäjaksoiset) unijaksot vie. Jäin miettimään tätä, ja totesin itsekseni, että näin sen täytyykin olla. Avioero ei ihan niin simppeli juttu olekaan käsitellä, joten se vaikuttaa varmasti myös unenlaatuuni. Tämän hoksattuani, aloin nukkua. Ikäänkuin kaipasin ulkopuoliselta lupaa siihen, että on ok, vaikka en ole päässyt kunnolla eteenpäin eron kanssa. Ja että on ok, vaikka en aina olekaan niin super.

(Välihuomautus: Sokerittoman syyskuun piti olla energisoiva, voimaa antava kokemus. Tähän mennessä olotila on lähinnä kärsinyt. Minä haluan suklaata. Piste.)

Ainon kanssa kotona menee tavallaan ihan hyvin. Ei tytön kanssa varsinaisia ongelmia ole, mutta minä oon nyt jotenki ihan täynnä tätä. Ihan, ku oisin paiskinu kuukausikaupalla töitä ja nyt olis se  hetki, kun lähdetään kaheks viikoks Thaimaahan. Sanoinki tossa viime viikolla (?) Sulolle, että oon nyt ihan täynnä tota tyttöä (elkää säikähtäkö, kyllä minä sitä rakastan). Hän totes vaan, että "joo, huomaan". Luulen hänen tarkoittaneen kuitenki vaan sitä yhtä hetkeä. Että siinä tilanteessa hän huomas, että mun pinna oli normaalia lyhkäsempi. Mutta ongelma on syvemmällä. Ongelma on siinä, mitä Sulo ei edes VOI nähdä, koska ei ole arjessa läsnä. Ei hän voi nähdä sitä väsymystä, mkä mulla on päivittäin. Viimeks tänään tuntu hirmu vaikeelta ruokailutilanteessa, kun se perhanan porkkananpala ei pysyny Ainon haarukassa. Mietin siinä itsekin sitä, että mikä sen tilanteen teki niin raskaaksi. Tyttö kuitenki söi ihan normaaliin tapaansa, eli hyvin. Ruokaa nyt vaan välillä vähän tippuu. Ja toisinaan enempi. Mitä sitten?! Siivotaan, kun on ruokailtu. 

Myöhemmin tänään lukitsin (tai, uskon Ainon  lukinneen..) Ainon autoon jääden itse ilman avaimia auton ulkopuolelle. Siinä sitä sitten hinauspalvelua soittamaan, että tiirikoivat oven auki. Kyllä otti päästä!! Eikä niinkään se, että Aino istui vöissä auton sisällä (onneksi sentäs vöissä), vaan se rahanmenetys. Ovenaukaisu tulee maksamaan minulle 120€!! Herrajumala, että voi ketuttaa. Nooh, kaikki tähän samaan konkursiin vaan.

Illan ja koko päivän pelasti kuitenkin tuo rakas tyttäreni, Aino. Ennen iltapuuroa ehdimme vielä vetää kunnon iltavillit olkkarin lattialla painimalla. Sitä naurua ja huumoria ja tuhinaa ja ähinää seuratessa ei voi kuin ihmetellä, kuinka paljon sitä pystyykään toista rakastamaan. Kaikki huolet ja murheet on siinä hetkessä poispyyhittyjä. Siinä yhdessä, täydellisessä hetkessä. ♥

Parin päivän päästä lähden viikonlopuksi Kepu-perheen hellään huomaan, kun keskustanuoret kokoontuu Elokoulun pariin Hollolaan. Toivottavasti tuo viikonloppu tekee hyvää niin sielulle ku ruumiillekin. Ja miksipä ei. :)