lauantai 15. marraskuuta 2014

Listausta


Avioeron tullessa yhä todellisemmaksi, on syksy ollu melkosta alamäkeä. Joulun lähestyessä tilanne muistuttaa itsestään harva se päivä, ja kauhulla odotan sitä päivää, kun aattopäivä koittaa ja pitäisi pystyä nauttimaan siitä täysin ja antaumuksella. Muusta en tiiä, mutta  Ainon kanssa vietän jouluni. Jos Sulo kaipaa lastaan luokseen, minä tuun mukana. Piste. 
Noo, tästä ei siis olla vielä puhuttu. Mutta tämmönen olo mulla on.

Yksinelämisen opettelu ja arjen uudelleensuunnittelu on pistäny miettimään, mikä kaikki tässä erossa oikein on paskinta. Listasin muutaman monista.

1. Huumorin puute. Vaikka tyttäreni huumori vaikuttaakin olevan juuri sitä oikeaa, on se vaan kurjaa, kun ei ole ketään aikuista arjessa, jolle jakaa ne hyvät jutut ja sattumukset. Ystäville voi toki kaikenlaista kertoa, ja varsinkin tuon whatsappailun myötä myös tämä osa elämästä on paremmin pidetty kunnossa. Mutta kaipaa sitä tiettyä huumoria. Sitä, joka joskus yhdisti meidät pariskuntana niin, että monet saivat vain ihmetellä.

2. Rikkinäiset asiat. Tällä hetkellä mulla on rikki imuri, verhotangosta puuttuu ne kiinnityssysteemit, netti ei pelitä kunnolla ja viikko sitte saapunu Sonera Viihde kaipas seki ylimääräsiä aivoja käynnistyäkseen. Maailman rasittavin tunne on toisaalta se, ettei pärjää itsekseen. Että on asioita, joita ei osaa tai pysty tehdä. Nyt yksineläessä etenkin. Avun pyytäminen vit**taa, etenkin, jos joutuu pyytämään apua exältään. 
Parisuhteessa ollessani, ja siihen tottuneena, se tosiasia, ettei osaa kaikkea, ei haittaa. Mun mielestä on ihanaa ajatus siitä, että pariskunnat täydentää toisiaan. Että on ok, jos joutuu pyytämään apua ja toisaalta tulemaan vastaan ja tekemään enemmän niitä asioita, joissa on itse hyvä. Asioiden romantisoiminen tekee kaikesta helpompaa. Ja suloisempaa. ;)

3. Huolehtiminen. Kun ero tapahtuu siinä vaiheessa, kun lapsi on pieni, joutuu heittämällä aivan uudenlaiseen huolen ja huolehtimisen aallokkoon. Vastuu painaa, vaikka sen jakaakin edelleen toisen kanssa. Aina voi soittaa ja pyytää käymään, hoitovuoroja on pyöritelty tarpeen mukaan ja homma toimii (toistaiseksi ainakin). Mutta kun ajoittain kaipaisi sitä, että joku huolehtisi minusta.

4. Illat. Ja aamut. Oikeastaan mikä tahansa vuorokaudenaika. Illalla harmittaa, kun istuu yksinään sohvan nurkassa telkkua katsellen tai kun silittää vaatekasoja tai miettii seuraavan viikonlopun ohjelmaa. Aamulla harmittaa, kun ei ole ketään, kelle antaa aamusuukkoa tai toivottaa hyvää työpäivää. Arjen jakaminen on aika iso juttu. On päiviä, jolloin yksinoleminen suorastaan huutaa hallelujaa, kun ei tarvi jutella kenellekään tai miettiä toisen olemassaoloa. Mutta sitten sitä päivää yleensä seuraa se toinen päivä. Se, kun yksinoleminen saa huutamaan jotain aivan muuta.

5. Kosketus. Ihminen elää kosketuksesta. Halauksista, kädestäpitämisestä, suukoista ja silittämisestä. Do I need to say more?

Parhaina päivinä oon hemmetin ylpeä siitä, että oon elossa ja hengitän omilla keuhkoillani ja pysyn pystyssä omilla jaloillani. Arvostan suuresti heitä, jotka elävät elämänsä yksin -olematta yksinäisiä. Minun elämäni on suunniteltu osaksi yhteistä elämää, minä olen osa meitä. Enkä pyytele sitä anteeksi. Olen aina rakastanut ajatusta siitä, että kukaan ei ole tässä maailmassa yksin. Me kaikki olemme osia toisistamme. Toimimme parhaiten silloin, kun kaikki palaset ovat kohdillaan. 
Se kai tässä niin tympiikin -se, ettei ne palaset ollutkaan kohdillaan, vaikka niin oli aina luullut. 

Kuinka monta kertaa voi sanoa olevansa pettynyt (ja vähän vihanen) tähän eroon, ennenku se alkaa kuulostaa jankkaukselta?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti