Töitä, töitä

Kerroin tossa aiemmin, että muutoksia on tiedossa. Nooh, vielä kolme (viisi) päivää hoitovapaita jälellä, sen jälkeen tapahtuu paluu työelämään. Tämän kaiken piti tapahtua vasta elokuun alussa, mutta kohtalo puuttui peliin ja järkkäs mut töihin jo nyt. Aino sai hoitopaikan tosi ihanasta päiväkodista, jossa tämä viikko tutustutaan hoitajiin ja ympäristöön kaikessa rauhassa. Olo on sen suhteen onneks niin rauhallinen, ku vaan voi. Eikä tunnu tällä hetkellä niin pahalta, ku vielä viikko sitte.. Päätöksen tehtyäni olin kuitenki suhteellisen innoissani tästä muutoksesta. Jo siitäkin syystä, että nyt sain ihan oikean (teko)syyn ostaa oman auton. Eikä mitä tahansa autoa, vaan Mazda 3:sen. Sulo ei koskaan sitä mulle suostunu ostamaan, joten nyt ei tarttenu kysellä lupaa keltään. Paitsi pankilta. ;)

Nämä kaks vuotta pois työelämästä on jossain määrin ollu mun elämäni parhaat vuodet. Siinä, missä niihin vuosiin mahtuu sekä paras että kamalin hetki, on todellisuus kotiäitiydestä kuitenkin ollu juuri sitä, mitä kuvittelinkin. Ainon kanssa vietetty aika on ollu ihan uskomattoman mukavaa -kuitenkin. Hermot menee välillä, ja Ainokin osaa matkia, millanen ääni siitä lähtee.., mutta kun se hali ja suukko ja hymy tekee niistä kaikista pahoista hetkistä täysin sen arvoista. Sitä ei voi selittää, eikä sitä voi kuvailla. Se täytyy itse kokea. Eikä kenenkään muun lapsen hymy ja ääni tunnu samalta, kuin oman lapsen. Äitiys on huippua.

Ainon ollessa lähes päivälleen 1v 10kk, alkaa hänen päiväkotielämänsä. Siihen mennessä hän on oppinut mm.

- sanomaan "äiti", "Aino" ja "isi" sekä reilusti muita sanoja

- hyppimään tasajalkaa

- laulamaan (tunnistettavasti) abc-songia

- pissaamaan pottaan (välillä jopa tunnistaa hädän etukäteen ja ilmoittaa siitä!?)

- syömään itse

- vaatimaan haluamansa

- iloitsemaan hassuttelusta

- pussailemaan 

Tämä on ollut elämisen arvoista.

Hyvän olon metsästystä

Mun on niin tavattoman vaikeeta pysyä erossa tosta leivästä. Ja nyt, nuo syötyäni muistan, että munhan piti syödä iltapalaks päärynää ja raejuustoa! Hitto. Kun ei muista, niin ei muista. :D Päärynät taidan vielä hetken päästä vetästä. Ne on vaan ihan liian hyviä.

Kun on onnistunut pudottamaan painoaan kaikkiaan sen 20kg, mutta tehnyt sen hiljalleen takapakkien kanssa muutaman vuoden sisällä, ei se aina tunnu omassa kropassa. Edelleen sieltä peilistä katsoo se sama, lihava Anu, joka olin. Onneksi silloin tällöin peilit ovat "hoikentavia" ja kuten tällä viikolla salilla, minua suorastaan hymyilytti painoja nostellessani. Näin itessäni sellasen vartalomallin, jota en ollu aiemmin itessäni tunnistanut. Tuntu hyvältä, muutosta oli selkeästi tapahtunut. Vaikka niitä takapakkeja taas syksyn mittaankin tuli.. Blaah.

 

Nyt vuoden alussa mulla oli viitisen viikkoa aikaa pudottaa muutama kilo ennen risteilyä helmikuussa. No, toki osa niistä oli selkeesti turvotusta joulun herkuista ja ykspuolisesta ruokavaliosta, mutta kyllä tässä syksyn mittaan oli sitä rasvaakin saanu taas säilöttyä. Ihan itteäki ällötti. Pari kiloa oon saanu pois, joskin aika taitaa loppua kesken. Hyvä puoli on kuitenkin se, että kyllä tämä tästä tasottuu taas. Herkkuja ei samaan malliin tuu vedettyä, eikä toisaalta jaksa maata sohvanpohjalla päiväkausia. Salille on saanu hilattua ittensä nyt muutaman kerran, samoin ulkoilu maistuu aiempaa paremmalta. Viimeks tänään aamupäivällä kävin vaunulenkillä auringonpaisteessa ja jumppailin vähän kotona (samalla, kun odotin Ainon edes yrittävän riisua toppahalaariaan pois.. sen sijaan hän innostui jumppaamaan se päällä) sekä Ainon mennessä päiväunille menin ite suihkuun ja nautiskelin virkistyneestä olosta. Auringollakin on vaan ihmeellinen voima! Näitä kelejä lisää, ni saadaan tämäkin ruho liikkeelle!

Hyvä olo syntyy kuitenkin niin tosi monesta asiasta. Mulla on ollu viime päivät tosi kiree pinna, enkä oikein osaa selittää sitä millään. Aino uhmailee JOKA ASIASSA ja pistää vastaan. Autossa se potkii kengillä autonovea, eikä lopeta sitte millään. Ei usko, ei. Enkä oikeen tiiä, mitä siinä tilanteessa voisin edes tehdä. Pakkohan se auktoriteetti on kuitenkin jollain saatava lunastettua, että toinen kunnioittaa eikä pelkää.. Tässä on käyny nyt niin, että suutarin lapsilla ei ole kenkiä, enkä minä osaa kasvattaa omaa lastani. No okei, uhmaikä on varsin normaalia lapselle, ja todennäköisesti tämä tästä tasaantuu vielä. Enkä mokaa tätä lopullisesti. :) Tarttis vaan saada ne hermot pysymään. Välillä onnistun sanomaan itelleni, että "laske sataan" tai "onko tässä Oikeasti kiire?", jonka jälkeen vähän paremmalla mielellä jatkan tilanteessa. Huomenna olen jälleen parempi äiti. Takaraivossa pyörii nykyään mietelause, You can't live a positive life with a negative  mind. Näinpä.

Aurinkoista viikkoa Just Sulle, rakas lukija. Olkoon loppuviikko alkuviikkoa innoittavampi! Ja mukavia juttuja täynnä. ;)

Luomisen tuskaa

 

 Hieman esimakua tulevasta.. ^^

 

Vähän on sanaton olo tällä hetkellä. Ei siis mistään kummemmasta syystä, ei vaan raksuta just nyt.

Viikonloppu oli pitkästä aikaa erityisen onnistunut vaapaavkl. Perjantaina kävin ostamassa uuden tv-tason, jota sitten illan (4h) kokosin miljoonasta eri osasta. Mutta ai, että oli hyvä olo, kun sain sen valmiiksi. Noin vaan, ihan ite! Lauantaina siivosin vahingossa kellarikomeron, keräsin kamoja kierrätykseen, ystävälle ja kirpparille meneviin kasoihin sekä kannoin turhia laatikoita roskiin. Tehokas minä! Enpä olis aamulla uskonu.. Vuoden sinne ehin tavaraa kuskata, kunnes sain aikaseks vähän katsoa, että mitä sinne on kertyny. Sen jälkeen vähän kaupoilla ripsaria (ihanan Kanebo 38:n sain ostettua pitkän odotuksen jälkeen!) sekä pikapyrähdys salilla ennen ruokailua ystävän kanssa Amarillossa. Se ruokailu venyi sitten pikkutunneille asti, mutta olipa mukavaa. Sunnuntain löhösin sohvalla telkkua kattoen ja päikkäreitä nukkuen, ennen kuin hain Ainon kotiin. Pesinpä autonkin siinä välissä. Ja möin vanhan tv-tason nettikirppiksellä. Tunnit meinas välillä loppua viikonlopussa kesken, mutta oli ihana tunne pitkästä aikaa, kun jaksoi suorittaa!

Nyt on sitten maanantai paketissa. Viikon pahin päivä on ohi, tästä enää laskettelua kohti viikonloppua. Tänään ollu selkä vaan ihan tuhottoman kipee.. Yhessä välissä harkitsin jopa päivystykseen lähtemistä, kun itketti se kipu. Mutta helpotti iltaa kohti. Toivottavasti huomenna saisin mentyä salille. Tympii, kun Sulo käy urheilemassa koko ajan ja vielä onnistuu sen jotenkin aina mainitsemaankin "ohimennen". Pah. Minä vielä kesään mennessä näytän närhenmunat!

Perjantaina pääsen elämäni ensimmäiseen kokovartalohierontaan. Voi, pojat, se tulee tekemään kipeää. Ja mää tuun niin nauttimaan siitä! Vähän kehonhuoltoa tähän alkaneeseen vuoteen tekee varmasti hyvää myös mielelle. Keskustaristeilyynki on vielä kolme viikkoa aikaa, en malttais odottaa enää yhtään. Toisaalta, ehdin tässä vielä pari kiloa puristamaan vyötäröltä pois, jos oikein skarppaan, joten parempi näin. Ja onpa tässä muutakin muutosta tiedossa sitä ennen. Mutta kerron myöhemmin. Nyt ei huvita. :)

Identiteetti vs. vaatteet

Eroamisen myötä vaatekaappiini on ilmestynyt jonkin verran uusia vaatteita. Vuosi sitten keväällä ostin muutamia uusia, osin siksi, että painoa oli pudonnut ja edelliset kesän vaatteet olivat liian isoja. Ja näin ei oo tainnu koskaan ennen käydäkään.. Osin myös ihan siksi, että ne uudet vaatteet olivat minulle itselleni merkki siitä, että "olen uudistumassa". Eri asia toki on, oliko asia sillä hetkellä niin.

Nyt vuodenvaihteessa Sulo toi minulle omasta kellarikomerostaan vanhoja vaatteitani. Muutamat kengät sekä ulkovaatteita. Vanhin tais olla luokioaikana ostettu kevyttoppatakki, joten ikää sillä on arviolta 12 vuotta. Vedin vaatteita niskaani ja mallailin peilin edessä. Tuli todella outo olo. Aivan, kun vastaan olisi katsonut se sama Anu, mutta joka kuitenkin vastas ilmeeseen jotenkin oudolla tavalla. Ymmärrättekö yhtään? Semmonen kummallinen aikamatka vuosien taakse. Ja vaikka nämä vaatteet monet olivat sellaisia, että niitä voisin aivan hyvin edelleen käyttää (joskin osa oli aivan liian isoja, onneksi), niin en usko näin kuitenkaan tekeväni. Näihin vaatteisiin liittyy niin pajon yhteistä historiaa Sulon kanssa, että välittömästi jonkin vaatekappaleen nähdessäni mieleeni muistuu jokin tilanne, tapahtuma tai teko, jossa tämä vaate on ollut mukana. Ja aika kurjaa se on oikeasti kulkea tuolla liikenteessä ja samalla tuntea sisimmässään, että niin moni asia on muuttunut.

Jäinkin pohtimaan, että onko se oikeutettua, että tyhjentää vaatekaappinsa vanhoista vaatteista ja korvaa ne uusilla, minun vaatteillani. Joillakin, mihin voin luoda uudet muistot ja tapahtumat ilman, että historia seuraisi minua lenkillä perässään. Vaatteita, jotka olisivat osa minun identieettiäni. Aina aikaisemmin olen ostellut vaatteita, koska vanhat ovat alkaneet kyllästyttämään, mutta nyt huomaan tekeväni ostoksia sen perusteella, mistä muistosta milloinkin tahdon päästä eroon. Ja toisaalta sen perusteella, mihin on tarve. Heräteostoksia vältellen, sillä jokainen vaatekappale täytyy olla osa isompaa kokonaisuutta. Sillä tulee olla funktio -kuka minä olen, miltä minä haluan näyttää. Koska tottahan se on, että ihmiset luovat ne mielikuvat toisista ihmisistä hyvinkin nopeasti ja alitajuisesti ensimmäisellä vilkauksella. Puhtaasti sen mukaan, miltä he näyttävät, kuinka he pukeutuvat.

Mistä tulikin mieleeni, että tarvitsen uudet mustat housut. Lähden kaupoille.

Viikon(lopun) villityksiä

Kulunut viikko ei kuulu niihin parhaisiin. Äh, kun ärsyttää. Mutta laitetaan pms-oireiden piikkiin, ne ne kuitenkin eniten tuola sisimmässä rassaa ja pistää hermot kilahtamaan sekunnissa nollasta sataan.

Hyvääkin viikkon toki mahtuu. Aurinko paistoi ainaki kerran, ulkoiltiin pitkästä aikaa kunnolla, päästiin pulkkamäkeen (no okei, kahesti Aino suostu laskemaan) ja minä leivoin pitkästä aikaa vaikka ja mitä. Ja vaikka iltasin on masentanu flunssa ja liikkumattomuus, niin ilo on huomata, että olo tällä hetkellä on paljon parempi ku viikko sitten. Tai edes kaks päivää sitten. Joten eiköhän ens viikolla taas kunnon hikilenkkejä ym. uskalla tehä. No more excuses!

Iltasin mun aika on kulunu pitkälti sohvalla itsesäälissä velloen tai netissä lukien Soberismia-blogia. On muutes hyvä. Suosittelen. Pistää miettimään paljon kaikenlaista, niin itsestään kuin suhteestaan alkoholiin. Tai oikeastaan ihan mihin vaan.

Me käytiin aurinkoisena iltapäivänä kävelyllä viereisessä puistossa. Otettiin pallo mukaan, joskin hauskempaa oli seurata varista. Ja koiria. Ja ojia. Ja jälkiä lumessa. Mutta oli se hyvä, että otettiin pallo. Jossei muuta, niin sen jälkeen kaikki kerrat, kun mentiin siitä puiston ohi, Aino muisteli päivää, kun oli pallo mukana. On se hienoa, kuinka tuo lapsen mieli toimii. Minä kun aattelin, että sitä palloa ei sitte toista kertaa turhaan mukaan oteta. Kuinka väärässä olinkaan.

Tein tosiaan viikon aikana sämpylöitä, lihapullia, feta-pinaattipiirakkaa ja pannaria. Pannarin piti olla sellanen pieni mulle ja Ainolle vaan, mutta ensinnäki siitä tuli luvattoman iso ja toisekseen Aino ei suostunu syömään sitä yhtään. :D

Ps. Huomenna alkaa uus viikko! Jipii.

Laitoin muutes noihin tunnisteisiin ton "yksvuotias". Vaan nyt on se vuosi, kun hänestä tulee kaksvuotias. Huhhuh. Missä välissä tämä tapahtui?

Elämänkumppanuudesta

Törmäsin pari päivää sitten sattumien kautta amerikkalaisen Matt Walshin blogitekstiin avioiitosta ja kumppanuudesta. Pitkään aikaan mikään tai kukaan ei ole saanut minussa sitä itkun- ja tuskansekaista tunnetta aikaiseksi. Tavallaan tunne oli täysin eri kuin vielä syksyllä, mutta periaatteessa syyt ovat edelleen samat: rakastamisen vaikeus.

En tiedä, kumpi minut tekee (nykyään kylläkin tosi, tosi harvoin) vihaiseksi enemmän: se, että Sulo sai minut uskomaan eron olevan paras ratkaisu vai se, että uskoin siihen ja annoin muidenkin niin uskoa. Nyt, jos tämä tilanne elettäisi uudelleen, pistäisin todennäköisesti eri tavalla hanttiin. Todistaisin Sulolle, että se avioliitto, johon minä ilmoittauduin mukaan, ei kaadu "noin vain". Toisaalta, enhän minä voisi toista pakottaa rakastamaankaan. Mutta voisin ainakin kertoa kaikille ääneen sen, että minä en tästä avioliitosta ollut lähtemässä tai luovuttamassa. Että kyllä se on ollut täysin yhden ihmisen päätös ja yhden ihmisen halu päättää tämä. Se näkemys, mikä meillä kahdella on avioliiton taistelemisen puolesta on hyvin erilainen. 

Vaikka, mikä minä olen sanomaan, mitkä taistelut Sulo kokee taistelun arvoiseksi. Sinällään aika kamalaa ajatella, etten minä ollut sellainen.

Matt Walsh kirjottaa blogissaan siitä, kuinka avioliitto on jatkuvaa sopeutumista uuteen tilanteeseen ja siihen uuteen minään, joka aamuisin herää sängyssä puolisonsa viereltä. Hänen tekstinsä oli saanut ideansa siitä, kun hän oli kuullut "Avioerojuhlista". Eli siis juhlat kutsuineen, kakkuineen ja iloisine ihmisineen sen ansiosta, että "jipii, avioero on voimassa!". Tämän jälkeen hän oli vielä puhunut kaupassa erään lukija kanssa aiheesta. Tämä lukija kertoi olevansa itse parhaillaan kolmatta kertaa naimisissa, koska "edelliset liitot nyt vaan oli päättynyt eroon. People change, it happens." Matt oli yrittänyt selittää, että eihän se voi olla mikään syy eroon, että ihminen muuttuu. Että herää tajuamaan jokin päivä, ettei puoliso olekaan se sama ihminen kuin naimisiinmennessä. Mutta tämähän se yleinen syy eroihin nykyään on. Myös meidän tapauksessa, uskoisin. Huono syy, joka menee lähinnä tekosyystä. 

Juuri viikonloppuna puhuin ystävän kanssa siitä, kuinka olemme muuttuneet siitä, kun olimme parikymppisiä. Että vaikka olemme edelleen ne samat ihmiset, olemme silti niin kovin erilaisia. Ja onneksi olemme! (Etenkin siksi, että me kaksi emme nyt olisi ystäviä, jos emme olisi muuttuneet) Onneksi meidän ei tarvitse aikuisuuden kynnyksen yli hypätessämme jämähtää paikoillemme ja viettää loppuelämämme sellaisina keskenkasvuisina, naiiveina ihmisinä, miksi olemme siihen mennessä ehtineet. Vaan voimme oppia virheistämme, kokea asioita uudelleen ja uudelleen sekä saamme olla osa yhtä erityisen mahtavaa ihmettä: elämää. Luojan kiitos on saatu se mahdollisuus, että voimme kehittyä ja muuttua. Saada joka aamu se toinen mahdollisuus tehdä asiat toisin, paremmin. Olla parempi minä. Koko elämähän on yhtä muutosta: tilanteet muuttuu, olosuhteet muuttuu sekä ihmiset muuttuu. Haaste (ja mielestäni myös koko onnellisuuden käsite) syntyy siinä, että kykenee sopeutumaan tuohon muutokseen. Keksii ne keinot, joilla pysyä mukana. Tai, jos ei pysy aina mukana ja putoaa kyytistä, löytää keinot saada kiskottua itsensä mukaan. Parastahan tämä kaikki on silloin, kun mukana matkassa on elämänkumppani. Joku, joka auttaa tässä haasteessa. Ja silloin, kun on nähnyt ne pimeät hetket, näyttää ne valoisat niin paljon kirkkaamilta. Sillä sitähän elämä on, valoa ja pimeyttä. Kumpaakaan ei olisi ilman toista. Päätös täytyy vain tehdä, kummalle rakentaa sen oman maailmansa ja todellisuutensa.

Avioliitto vaatii kovaa työtä. Täytyy haluta rakastaa, tutustua uudelleen siihen muuttuneeseen puolisoon, pysyä rinnalla. Avioliitto on tahdon asia. Onnekseni myös minulla on romantisoitu näkemys avioliitosta. :) (Matt Walsh kirjoittaa tästä niin hyvin, lukekaa se juttu!) Olen varma, että tulen menemään uudelleen naimisiin jokin kaunis päivä. Uskoni avioliittoon ei ole horjunut, vaikka sitä kovasti on yritetty viime aikoina horjuttaa.. Niin Sulon puolesta kuin ympäröivän maailmankin. Mennessäni naimisiin haluan uskoa, että tämä tuleva puolisonikin tietää, mitä tekee. Hän haluaa mennä naimisiin juuri minun kanssani. Minun, jolla on muuttuva, jossei jopa ailahteleva, mieli, omat päätökseni ja omat mielipiteeni. Haluan uskoa, että jollekin olen se ihminen, jonka kanssa haluaa viettää lopun elämänsä. Kaikkine muutoksineen ja onnenhetkineen ja suruineen. En enää saa niitä 60 vuotta, mutta ne mitkä saan, lupaan pitää niistä huolta. Haluan luottaa siihen, että olen taistelun arvoinen. Että olen elämänkumppani.

#AnunVuosi

#AnunVuosi tulee olemaan paras vuosi aikoihin. Siinä keskitytään hyvinvointiin, onneen ja iloon. Ei murehita turhista ja olemattomista. Keskitytään sisäiseen rauhaan. Ehkä myös tutustun uusiin ihmisiin, ehkä pääsen treffeille.. ;) Ja aika hyvin vuosi on lähteny käyntiinkin. Vuodenvaihde meni kotosalla Ainon kanssa. Minä kävin saunassa, katoin telkkaria ja ihailin ilotulituksia ikkunasta (jotka onneks näkyi, ainaki jotenkuten!) sekä herkuttelin voileipäkekseillä ja juustoilla. Puolenyön aikaan kävin toivottamassa hyvät vuodet Ainolle, joka autuaan tietämättömänä nukkui paukuttelujen läpi. Mieli oli korkealla, vaikka tiedostikin sen, että samaan aikaan vuosi sitten oli riisuttu sormukset sormesta ja vuosi erillään oli virallisesti alkamaisillaan. Mutta se oli vuosi sitten. Käsittämätöntä, kuinka aika on suorastaan juossut.

Joskin parhaillaan meinaan kuolla tylsyyteen, kun oon yksin kotona koko pitkän viikonlopun aina tiistaihin asti. Aikaa ois nyt tehä vaikka ja mitä, mutta minä vaan en tiiä. En tiiä, mikä tässä nyt on niin tylsää ja mahotonta. Ja miksen vaan tee jotain. Ongelma on myös se, että täällä ei oo ketään kaveria! Oikeesti. Mulla niitä kuitenki pitäs olla ihan useampikin, mutta tällä hetkellä kenestäkään ei oo seuraksi. En tajua missä kaikki on. Ja kun ulkona on aivan susi keli, ei sinnekään tee mieli lähtiä. Kaiken huipuks on sellanen olo, että olisin kipee. Keuhkoihin sattuu kun yskii, limaa irtoaa, kurkkua särkee ja paleltaa. Hetkinen. Tänhän piti olla hyvä startti vuodelle! Mitä minä tässä nyt valittelen taas?! Huoh.

Aiemmin viikolla päivitin blogin ulkoasua. Oon yrittäny tuota kuvaa saada esille alusta asti, mutta joku mun ymmärryksessä on vaan menny ihan ohi. Mutta nyt se on siinä. Ei ihan sitä, mitä ajattelin alunperin, mutta kuten ystäväni sen sanoi: hyvä puoli on siinä, että sen voi aina halutessaan muuttaa.

Nyt taidan könytä takas sohvannurkkaan peiton alle ja jatkan Kaameat pomot -elokuvan katsomista. Kuka tietää, vaikka illalla hipsisin katsomaan sen jatko-osan. Onhan elokuvateatteri näppärästi O'malleysia vastapäätä. ;)

Erinomaista, lämpöistä, halauksien täyttämää ja musiikin värittämää vuotta 2015!  ^^