Elämänkumppanuudesta

Törmäsin pari päivää sitten sattumien kautta amerikkalaisen Matt Walshin blogitekstiin avioiitosta ja kumppanuudesta. Pitkään aikaan mikään tai kukaan ei ole saanut minussa sitä itkun- ja tuskansekaista tunnetta aikaiseksi. Tavallaan tunne oli täysin eri kuin vielä syksyllä, mutta periaatteessa syyt ovat edelleen samat: rakastamisen vaikeus.

En tiedä, kumpi minut tekee (nykyään kylläkin tosi, tosi harvoin) vihaiseksi enemmän: se, että Sulo sai minut uskomaan eron olevan paras ratkaisu vai se, että uskoin siihen ja annoin muidenkin niin uskoa. Nyt, jos tämä tilanne elettäisi uudelleen, pistäisin todennäköisesti eri tavalla hanttiin. Todistaisin Sulolle, että se avioliitto, johon minä ilmoittauduin mukaan, ei kaadu "noin vain". Toisaalta, enhän minä voisi toista pakottaa rakastamaankaan. Mutta voisin ainakin kertoa kaikille ääneen sen, että minä en tästä avioliitosta ollut lähtemässä tai luovuttamassa. Että kyllä se on ollut täysin yhden ihmisen päätös ja yhden ihmisen halu päättää tämä. Se näkemys, mikä meillä kahdella on avioliiton taistelemisen puolesta on hyvin erilainen. 

Vaikka, mikä minä olen sanomaan, mitkä taistelut Sulo kokee taistelun arvoiseksi. Sinällään aika kamalaa ajatella, etten minä ollut sellainen.

Matt Walsh kirjottaa blogissaan siitä, kuinka avioliitto on jatkuvaa sopeutumista uuteen tilanteeseen ja siihen uuteen minään, joka aamuisin herää sängyssä puolisonsa viereltä. Hänen tekstinsä oli saanut ideansa siitä, kun hän oli kuullut "Avioerojuhlista". Eli siis juhlat kutsuineen, kakkuineen ja iloisine ihmisineen sen ansiosta, että "jipii, avioero on voimassa!". Tämän jälkeen hän oli vielä puhunut kaupassa erään lukija kanssa aiheesta. Tämä lukija kertoi olevansa itse parhaillaan kolmatta kertaa naimisissa, koska "edelliset liitot nyt vaan oli päättynyt eroon. People change, it happens." Matt oli yrittänyt selittää, että eihän se voi olla mikään syy eroon, että ihminen muuttuu. Että herää tajuamaan jokin päivä, ettei puoliso olekaan se sama ihminen kuin naimisiinmennessä. Mutta tämähän se yleinen syy eroihin nykyään on. Myös meidän tapauksessa, uskoisin. Huono syy, joka menee lähinnä tekosyystä. 

Juuri viikonloppuna puhuin ystävän kanssa siitä, kuinka olemme muuttuneet siitä, kun olimme parikymppisiä. Että vaikka olemme edelleen ne samat ihmiset, olemme silti niin kovin erilaisia. Ja onneksi olemme! (Etenkin siksi, että me kaksi emme nyt olisi ystäviä, jos emme olisi muuttuneet) Onneksi meidän ei tarvitse aikuisuuden kynnyksen yli hypätessämme jämähtää paikoillemme ja viettää loppuelämämme sellaisina keskenkasvuisina, naiiveina ihmisinä, miksi olemme siihen mennessä ehtineet. Vaan voimme oppia virheistämme, kokea asioita uudelleen ja uudelleen sekä saamme olla osa yhtä erityisen mahtavaa ihmettä: elämää. Luojan kiitos on saatu se mahdollisuus, että voimme kehittyä ja muuttua. Saada joka aamu se toinen mahdollisuus tehdä asiat toisin, paremmin. Olla parempi minä. Koko elämähän on yhtä muutosta: tilanteet muuttuu, olosuhteet muuttuu sekä ihmiset muuttuu. Haaste (ja mielestäni myös koko onnellisuuden käsite) syntyy siinä, että kykenee sopeutumaan tuohon muutokseen. Keksii ne keinot, joilla pysyä mukana. Tai, jos ei pysy aina mukana ja putoaa kyytistä, löytää keinot saada kiskottua itsensä mukaan. Parastahan tämä kaikki on silloin, kun mukana matkassa on elämänkumppani. Joku, joka auttaa tässä haasteessa. Ja silloin, kun on nähnyt ne pimeät hetket, näyttää ne valoisat niin paljon kirkkaamilta. Sillä sitähän elämä on, valoa ja pimeyttä. Kumpaakaan ei olisi ilman toista. Päätös täytyy vain tehdä, kummalle rakentaa sen oman maailmansa ja todellisuutensa.

Avioliitto vaatii kovaa työtä. Täytyy haluta rakastaa, tutustua uudelleen siihen muuttuneeseen puolisoon, pysyä rinnalla. Avioliitto on tahdon asia. Onnekseni myös minulla on romantisoitu näkemys avioliitosta. :) (Matt Walsh kirjoittaa tästä niin hyvin, lukekaa se juttu!) Olen varma, että tulen menemään uudelleen naimisiin jokin kaunis päivä. Uskoni avioliittoon ei ole horjunut, vaikka sitä kovasti on yritetty viime aikoina horjuttaa.. Niin Sulon puolesta kuin ympäröivän maailmankin. Mennessäni naimisiin haluan uskoa, että tämä tuleva puolisonikin tietää, mitä tekee. Hän haluaa mennä naimisiin juuri minun kanssani. Minun, jolla on muuttuva, jossei jopa ailahteleva, mieli, omat päätökseni ja omat mielipiteeni. Haluan uskoa, että jollekin olen se ihminen, jonka kanssa haluaa viettää lopun elämänsä. Kaikkine muutoksineen ja onnenhetkineen ja suruineen. En enää saa niitä 60 vuotta, mutta ne mitkä saan, lupaan pitää niistä huolta. Haluan luottaa siihen, että olen taistelun arvoinen. Että olen elämänkumppani.