Mun on niin tavattoman vaikeeta pysyä erossa tosta leivästä. Ja nyt, nuo syötyäni muistan, että munhan piti syödä iltapalaks päärynää ja raejuustoa! Hitto. Kun ei muista, niin ei muista. :D Päärynät taidan vielä hetken päästä vetästä. Ne on vaan ihan liian hyviä.
Kun on onnistunut pudottamaan painoaan kaikkiaan sen 20kg, mutta tehnyt sen hiljalleen takapakkien kanssa muutaman vuoden sisällä, ei se aina tunnu omassa kropassa. Edelleen sieltä peilistä katsoo se sama, lihava Anu, joka olin. Onneksi silloin tällöin peilit ovat "hoikentavia" ja kuten tällä viikolla salilla, minua suorastaan hymyilytti painoja nostellessani. Näin itessäni sellasen vartalomallin, jota en ollu aiemmin itessäni tunnistanut. Tuntu hyvältä, muutosta oli selkeästi tapahtunut. Vaikka niitä takapakkeja taas syksyn mittaankin tuli.. Blaah.
Nyt vuoden alussa mulla oli viitisen viikkoa aikaa pudottaa muutama kilo ennen risteilyä helmikuussa. No, toki osa niistä oli selkeesti turvotusta joulun herkuista ja ykspuolisesta ruokavaliosta, mutta kyllä tässä syksyn mittaan oli sitä rasvaakin saanu taas säilöttyä. Ihan itteäki ällötti. Pari kiloa oon saanu pois, joskin aika taitaa loppua kesken. Hyvä puoli on kuitenkin se, että kyllä tämä tästä tasottuu taas. Herkkuja ei samaan malliin tuu vedettyä, eikä toisaalta jaksa maata sohvanpohjalla päiväkausia. Salille on saanu hilattua ittensä nyt muutaman kerran, samoin ulkoilu maistuu aiempaa paremmalta. Viimeks tänään aamupäivällä kävin vaunulenkillä auringonpaisteessa ja jumppailin vähän kotona (samalla, kun odotin Ainon edes yrittävän riisua toppahalaariaan pois.. sen sijaan hän innostui jumppaamaan se päällä) sekä Ainon mennessä päiväunille menin ite suihkuun ja nautiskelin virkistyneestä olosta. Auringollakin on vaan ihmeellinen voima! Näitä kelejä lisää, ni saadaan tämäkin ruho liikkeelle!
Hyvä olo syntyy kuitenkin niin tosi monesta asiasta. Mulla on ollu viime päivät tosi kiree pinna, enkä oikein osaa selittää sitä millään. Aino uhmailee JOKA ASIASSA ja pistää vastaan. Autossa se potkii kengillä autonovea, eikä lopeta sitte millään. Ei usko, ei. Enkä oikeen tiiä, mitä siinä tilanteessa voisin edes tehdä. Pakkohan se auktoriteetti on kuitenkin jollain saatava lunastettua, että toinen kunnioittaa eikä pelkää.. Tässä on käyny nyt niin, että suutarin lapsilla ei ole kenkiä, enkä minä osaa kasvattaa omaa lastani. No okei, uhmaikä on varsin normaalia lapselle, ja todennäköisesti tämä tästä tasaantuu vielä. Enkä mokaa tätä lopullisesti. :) Tarttis vaan saada ne hermot pysymään. Välillä onnistun sanomaan itelleni, että "laske sataan" tai "onko tässä Oikeasti kiire?", jonka jälkeen vähän paremmalla mielellä jatkan tilanteessa. Huomenna olen jälleen parempi äiti. Takaraivossa pyörii nykyään mietelause, You can't live a positive life with a negative mind. Näinpä.
Aurinkoista viikkoa Just Sulle, rakas lukija. Olkoon loppuviikko alkuviikkoa innoittavampi! Ja mukavia juttuja täynnä. ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti