Viime viikot ja päivät on menny ihan todella nopeesti. A on kasvanu ja kehittyny omaan tahtiinsa, minä oon yrittäny pysyä päivissä mukana. Oleellisempana muutoksena on tapahtunu se, että N jäi pois hoidosta viime perjantaina, ja minä oon purkanu sydäntäni ja tuntojani hirveellä paineella miehelleni sillä seurauksella, että nyt on taas aavistuksen helpompi olla.
Kun N alotti hoidon, tais itelle tulla yllätyksenä se, kuinka kesken tää asumuseron käsittely mulla onkaan. Joutu jotenki toteamaan itelleen, että ei jaksakaan kaikkea tai ei ehkä olekaan niin vahva ja rohkea, kuin antaa muiden uskoa. Romahtaminen oli todella lähellä. Nin lähellä, että pyysin N:n vanhempia etsimään hoitopaikan mahdollisimman nopeasti. Tilanne oli liian raskas hoitaakseni toisen lasta täysillä, kuten itseltäni vaadin. Hoitopaikka löytyi kahden viikon varoajalla, joten viiminen hoitopäivä saapui lopulta juuri oikeaan aikaan! Olo helpottui saman tien. Omantunnontuskat siitä, että lopetinkin hoitamisen sovittua aiemmin, oli tosi kovat. Mutta tilanne on tällä tavalla parempi niin minulle kuin A:lle ja N:lle. Tähän uskon.
Mitä taas tulee asumuseroon ja sen käsittelyyn, ei taida ihan yks postaus riittää.. :D Kirjoitin kirjeen, jossa välistä aika kovallakin kädellä annatin miehelleni siitä, mitä mun mielestä on tapahtunu ja mitä mun mielestä pitäs tehä. Ja kuinka minä haluaisin olla vaimo ja äiti, en pelkkä äiti. Vastaus kirjeeseen tuli vasta reilu viikko sen jälkeen, ku olin omani antanu, joten odottavan aika oli tässäkin pitkä.. Lopulta vastaus oli semmonen, että sen luettuani ensin meinasin oksentaa, sitten tulin niin helpottuneeksi ja vihaiseksi samaan aikaan, etten tienny itkeäkö vaiko nauraa! Tilanne oli siis miehen mukaan kärjistynyt suhteemme osalta viime kevään ja kesän aikana, kun A syntyi ja oli pieni. Hän jäi yksinäiseksi, joten erkaantui minusta ja koki suhteemme lähinnä kaverilliseksi. Ei hitto, että mua otti päästä! Hän oli yksinäinen?! Siis oikeesti? Mitenkään vähättelemättä hänen tunteitaan, on se aika naurettavaa, että hän päättää luovuttaa avioliittomme suhteen sillon, kun kumpikaan meistä ei ollut täysissä voimissa taistelemaan. Eli sillon, ku meidän molempien -minun eritoten- energia ja huomio oli siinä pienessä, täydellisessä pakkauksessa. Mulla ei ollut sillon mitään voimia panostaa parisuhteeseen, etenkään, ku se henkilö, jonka pitäs olla suurin tuki ja turva, koki oman olonsa yksinäiseks ja käytännössä käänsi selän. Niin raukkamaista toimintaa, että huhhuh!
No. Tästä avauduin hälle eilen, ja teki kyllä ihan hyvää. Oli hyvä keskustelu, jonka päätteeksi jopa halasimme -ensimmäistä kertaa erilleenmuuton jälkeen. Tuntui hyvältä. Ja hitto, ku hän tuoksuuki niin hyvältä! ;)
Puhuttuamme olo oli sen suhteen levollinen, että hän laillaan lupas mulle, että joku päivä me vielä tutustutaan toisiimme uudestaan treffailun yms. muodossa, ja katsotaan, löytyykö se rakkaus sieltä vielä. Ohgod, I hope so. Puhuttiin muutenki paljon siitä, mikä suhteessa meni todellisuudessa pieleen, olisko tilanne nyt toinen, jos A:ta ei olis, olisko taisteltu kovemmin. Myös siitä puhuttiin, että mm. minä olin viime vuodet tosi laiska. Siis kaikessa. Röhnötin kotona, eikä mulla pahemmin ollu harrastuksia, intohimoja, mitään, mikä olis saanu mun perseen oikeesti liikkeelle. Emmä siis tavallaan yhtään ihmettele, että kiinnostus mua kohtaan oli lopahtanu -enhän minä osottanu kiinnostusta mitään kohtaan, ni kuinka minä ite olisin ollu kiinnostava? Olin blaah. Sitä en tosiaan halua enää ikinä olla! Ja sen haluan myös hänen näkevän. Joten sitä odotellessa mun pitäs keskittyä itteeni ja A:han, sekä yrittää löytää elämääni todellista sisältöä. Sitä oon jo vähän ettinyki, ostettuani koko N:n hoitamisesta saaduilla rahoilla urheilukamppeita.. Juoksukouluun, siis! :D tarkoituksena onkin löytää joku sellainen intohimo elämääni, että musta tulee täysin vastustamaton paketti! Niin sille hölmölle, joka päästi mut karkuun, ku kaikille muilleki, joita kohtaan! Itsevarmuus kunniaan, eikö! ;)
Kuluneeseen viikkoon kuulu myös yks Keskustanuorten parissa vietetty rentouttava, ihana viikonloppu, sen päälle vietetyt kaks "lomapäivää", kun A oli isänsä kans reissussa, sekä pari ystävien kans vietettyä päivää. Olo on taas ihanan rauhallinen. Yritän sulkea mielestäni sen, että tekis mieli laittaa viestiä miehelle siitä, kuinka mulla tällä hetkellä menee, tai mitä kivaa päivän aikana tapahtu. Olla vaan ja nauttia ajastani. Koska nyt me on sovittu, että yhteydenpito rajoitetaan A:han. Vaan lapseen liittyvät jutut jaetaan, muusta kerrotaan muille. Mun tarttee saada tähän nyt kunnon pesäero, jotta voin jäsennellä ajatuksiani jollain lailla eteenpäin.
Onneks tulevat viikonloput on lähes juhannukseen asti täyteenbuukattuja, joten aika menee ku itestään! Toivoisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti