sunnuntai 7. kesäkuuta 2015

Arjen touhuja

Kesäkuu vaihtui melko kylmässä säässä, ilmeisesti koko maassa. Sinällään mua ei harmita yhtään, sillä itse kaipaan lämpöä vasta juhannuksena sekä heinäkuussa. Kaikki muut päivät saa olla tämmöstä alle kahtakymmentä. Eipähän kuumene asuntokaan liikoja.

Äitienpäivän pusu. 

Tässä keväällä ja kesän kynnyksellä me on Aino kans puuhailtu kotona kaikenlaista. Ainosta on kasvanu hoidonalotuksen myötä (ja tietty nyt muutenkin, kun ikää tulee) varsin iso tyttö. Palapelien teko onnistuu, askarteluihin haluaa osallistua ja tehdä ja toimia itse mahdollisimman paljon. Kesän alkaessa halusin muistaa Ainon hoitotätejä jotenkin, joten ostin saunahunajat heille ja Aino sai maalata sormin kortit. Oli niin hellyyttävää seurata, kuinka hän keskittyi maalaamaan jokaista korttia yksitellen. Aina yhden valmistuessa kysyin, kenelle seuraava kortti tehdään ja hän mietti hetken sanoen "mmm..." ja ilmoitti sitten hoitajan nimen. Kaikille hän piirsi erilaiset kuvat ja kuinka hän olevinaan myös omassa päässään teki jokaisesta erilaisen. Minun oma Picassoni.




Tuota palapeliä on nyt veivattu muutaman kerran. Ja aikalailla Aino palat osaaki laittaa paikalleen, joskin lauta on hieman vääntynyt keskeltä, joten palojen asettelussa joutuu käyttämään aika-ajoin hieman voimaa. Mua lähinnä ihmetyttää, missä vaiheessa hän on oppinut nuo taidot! Ystävän kanssa puhuin puhelimessa aiemmin illalla, kun Aino halusi minut "lattialle leikkimään". Siinä sitten minun katsoessani tyttö kokosi palapelin lähestulkoon kokonaan yksin. Enpä tiennyt tuota osaavan. Mutta siellä hoidossa ne kaikenlaista oppii. Vai-miten-se-nyt-oli.

Viimiset nelisen viikkoa kotona on ollut myös ahkerassa luvussa Egotripin kirja Aina matkalla jonnekin. (Yhtään ei ole aivopesun makua tässä touhussa.) Aino on nyt sitten keksinyt katsella siitä kuvia ja ihmetellä, kuinka hassuja ilmeitä ja juttuja tuleekaan niissä vastaan. Lemppariksi on muodostunut rumpali-Sampon kuva, missä hänellä on korvatulpat silmissä. Alla kuva näistä "hassuista silmistä". :) Kirja toki sisältää paljon Ihan Oikeaa Tietoa ja mielenkiintosia juttua bändin synnystä sekä matkan varrelta. Suosittelen tutustumaan!

Sampo-setä ja Hassut Silmät

Mulla itellä on ollut hirmusen paljon vaikeuksia päästä kunnolla rytmiin liikunnan ja ruokailun suhteen. Sallilla tulee käytyä viikottain, mutta ei niin paljon kotitreenia, ku haluaisin. Välillä tulee käytyä lenkillä, mutta mikäli haave kympin juoksemisesta syksyllä olis ees teoreettisesti mahdollista, pitäis lenkkejä tehdä myös viikottain. Ja useammin kuin kerran viikossa. Ja ruokavalion suhteen on niiiiin paljon vaikeuksia. Syön ihan liian vähän, ja se vähä mitä syön, on ihan väärää ruokaa. Niinpä lopputulos on se, että kaloreita kuluu, mutta laihtumista ja kiinteytymistä ei pääse tapahtumaan. Turhauttavaa, niin todella turhauttavaa.

Tällä viikolla kuitenki löysin taas uutta intoa ja haluja ja motivaatiota tähän touhuun. Toivotaan, että se jatkuisi pitkään. Ja että saisin myös kotiin ton rullan. Siihen jää koukkuun.



Erinomaista kesäkuuta ja alkavaa viikkoa kaikille! :)


keskiviikko 27. toukokuuta 2015

Päivähoidon parasta antia

Nyt se on koettu! Nimittäin ensimmäinen kevätjuhla! Aiettä. Päivällä jo meinas itku tulla, kun ajattelin sen hetken koittavan. Ainon päiväkodissa kevätjuhla järjestettiin kevättempauksen muodossa. Kyseessä oli siis toiminnallinen ilta yhdessä lasten ja vanhempien kanssa. Alkuun lapset esittivät kaksi laulua, sen jälkeen jakaannuttiin eri pisteisiin. Ainoahan ei kummemmin huvittanut lauluun osallistua, mutta sielä se seiso rivissä muiden kanssa. Kyllä vaan lämmitti mieltä. Mun vauva jo noin iso tyttö.

Yhdessä toimintapisteessä tehtiin käpylehmät (Ainon oma oli lähinnä käpypossu. Myöhemmin näin muiden tekemiä, ja ne oli kyllä paljon enempi lehmän näkösiä. Aino teki siis kaikkein hienoimman possun!) Yhdessä pisteessä kuvasuunnistettiin, saippuakuplia sai puhallella toisaalla ja temppurataa selvittää keinujen ja likumäkien ympärillä.  

Paras piste oli kuitenkin jätskibaari.. Oli strösselit ja kaikki, ja Aino olis mielellään syöny enemmänki. ;) 


Sulo osallistui myös iltaan ja oli kiva nähdä heitä yhdessä leikkimässä ja touhaamassa. Tätä kuitenkin aika harvoin nykyään pääsen näkemään. Ja Ainolle lienee myös mukavaa, kun äiti ja isä yhdessä touhusivat ja oli mukavaa. Vettä sateli hiljalleen välillä, mutta lämpötila oli onneksi selvästi plussan puolella. Aiemmin päivällä vettähän tuli ihan kunnolla aika ajoin. Ilta oli siis kaikin puolin erittäin onnistunut! :)

Nyt viikko loppuun töissä ja hoidossa, sen jälkeen siirrytään kesähoitoon. Ainolla onneksi pysyy sama hoitopaikka, kaverit vain vähän vaihtuvat lomien alkamisen myötä. Myös itellä työnkuva muuttuu kesäkuuksi aika paljon. Lapsia ei ole kuin kourallinen, joten mun aika jatkossa menee pitkälti muuttopuuhissa. Meiän päiväkoti siirtyy väistötiloihin remontin alta elokuussa ja sitä ennen pitää pakata kamat kasaan. Heinäkuu me ollaan kiinni, joten työ täytyy tehä nyt. Blaah. Vihaan muuttamista. Voisin kuvitella, ettei se työn yhteydessä yhtään sen kivempaa ole. ..toisaalta nyt voin käyttää työpäiväni lelujen desinfiointiin, siivoiluun ja pakkailuun sekä samalla kuunnella lepposesti radiota ja jutella mukavia. Hihastanykimiset loppuu hetkeksi. Every cloud has a silverlining.


tiistai 19. toukokuuta 2015

Ovet -muistoja ja menetyksiä

"Kaikki aikanaan, ei voi muutakaan 
Ota kaikki vastaan, mitä tarjotaan. 
Ei voi muistoja pyyhkii kokonaan
Vaan hitaasti ja hiljaa opit luopumaan.
Elämä se näyttäytyy näin, 
Ovina joita sulkee,
Ovina joista kulkee eteenpäin 
Sä tulet luottamaan vielä moneen tarinaan 
Kerta toisen jälkeen aina uudestaan.
Kaikki aikanaan. 
Elämä se näyttäytyy näin 
Ovina joita sulkee, 
Ovina joista kulkee eteenpäin."

~Egotrippi~

Laulu, joka on pitänyt hengissä menneet viikot. On se aika loistavaa, että maailmassa on niinkin yksinkertainen asia kuin musiikki, jonka voimalla päivistä ja hetksistä selviää eteenpäin. 
Sulo on nyt sitten löytäny itelleen uuden. Tyttöystävän, uskaltanen sanoa. Kotonakin on käyty esittäytymässä ja viikonloppulomaa vietetty. Ja kaiken tämän jälkeen mun olo on ihan älyttömän hyvä, oikeastaan.  Kun eka kerran kysyttiin, haluaisinko hänet tavata, väänsi mahasta ja pahasti. Piti käydä sitä ennen jopa lenkillä, että sain pahimmat paniikit hikoiltua pois. Ja tapaaminen suju erittäin hyvin. Tämä ihminen on juuri niin täydellinen, kuin olin toivonutkin. Ei mitään sellaista pahinta painajaista, mikä myös on pyörinyt aika ajoin mielessä.. :D Isoimman helpotuksen teki ehkä se, että näin niin paljon itseäni hänessä. En tiiä, onko Sulo ihan samaa mieltä, mutta... Hän oli kuin paranneltu versio minusta. Ja eihän sellasta voi pahalla katsoa. Päinvastoin. Olin iloinen ja onnellinen siitä, että koin asian näin. Koska sehän tarkoittaa sitä, että myös minussa on ollut niitä oikeita asioita olemassa. Niitä, joiden takia ne yhteiset vuodet venähtivätkin niin useiksi. Ja sanokaa mitä sanotte, mutta näin minä sen haluan ajatella. Hän oli juuri sellainen, joka minä haluaisin olla; tilannetajun omaava, rauhallinen, ystävällinen, viehättävä, tavallinen. Ei mitään krumeluureja tai itsensä pönkittämistä, ei turhaa höpöttelyä tai tyhmiä vitsejä. Ihan vain olemalla länsä siinä hetkessä voi saavuttaa sellasen mukavan olotilan. Siihen minäkin haluan pyrkiä.
  
Sulollekin sanoin tämän tapaamisen jälkeen, että mulle tuli sellanen olo, että kuinka tämä nainen voi olla edelleen sinkku! Miten sellaista ihmistä ei jo joku ole löytänyt ja onnistunut pitämään?!
Mutta sitten senkin tajusin. (Vaikka jotkut ystäväni ovatkin ihmetelleet, kuinka pystyn näin ajattelmaankaan.)
Heidän oli määrä löytää toisensa. Ja tämä on minulle ihan ok. Ihmiset ovat elämässämme vain käymässä, aniharvat siihen tulevat jäädäkseen. Minä sain Sulon kanssa melkosen monta hyvää vuotta, nyt on seuraavan aika. Ja se minun "tätä olen etsinyt" tulee vielä. Siihenkin luotan. 

(Sulolle nyt vaan paineet siitä, että saa sen homman toimimaan. Oispa noloa, jos minä ihastuisin siihen ihmiseen enempi kuin hän. Ja itkisin iltaisin, kun ei siitä tullutkaan mitään.)

Mutta onneks elämässä on muutakin kuin vain muiden asioiden setviminen ja pähkäily. Kaikelle on aikansa ja paikkansa, niin myös ..tittidii: Egotripille. Lauantaina oltiin ystävän kanssa Kauhajoella katsomassa Egojen keikkaa. Ja onneks oltiin! Paikallahan ei varmaan paljoa 40 henkeä enempää ollu väkeä, joten Mikin sanoin "yksityiskeikkahan siitä tuli". Meille se sopi vallan mainiosti. Keikka oli melko rokkipainotteinen, joten tanssia sai kyllä! Keikan jälkeen bändin porukka jäi vielä baarin puolelle juttelmaan fanien kanssa. Loppujen lopuksihan paikalla olivat bändiläiset sekä minä ja ystäväni (majoituimme samaisessa hotellissa). Jokin antoi mulle rohkeutta laulaa myös karaokea illan pikkutunneilla, ja Knipin paikallaolo ja lauluni kuunteleminen on ehkä parasta, mitä voi tapahtua. Olen siis täten karaokeurani huipulla, eikä mitään saavutettavaa enää ole! :D Ilta oli onnistunut, erittäin onnistunut.
Kesän keikkoja odotellessa.

#anunvuosi ;)


sunnuntai 10. toukokuuta 2015

Vappuloita


Vappua pääsin viettämään elämäni ensimmäistä kertaa toiminnan ytimeen, Helsinkiin. Matkustin torstaina Ainon kanssa junalla sinne, äiti ja isä oli asemalla vastassa. Äitillä on siis asunto Helsingissä opiskelujen takia, joten yöpaikkaa ei tarvinut (tytön kanssa matkustaessa) paljoa pähkäillä. Perjantaina lähdettiin sitten ilmapallojen ja serpentiinien kera Ullanlinnanmäelle katsomaan, mistä se kaikki vouhotus oikein tulee. Ja ihan syystä sielä tv-kamerat käy ja lähetystä lähetetään livenä Areenaa myöten. Kaikkein oudointa siinä juhlassa on kuitenkin ehkä se, että suuri osa juhlijoista on selkeästi vanhempaa väkeä. Ei tuo vappu (Helsingin päässä ainakaan) ole pelkästään opiskelijoiden juhlaa, vaan piknikateriat grillejä ja ruokapöytiä myöten ovat keski-ikäisten ihmisten ympäröimiä. Ja hienoa! Lisäksi paikalla oli tosi paljon kaikenmaailman myyntikojuja ja ilmaisnäytteitä jaeltiin Brazil-kahvista heliumpalloihin. Etukäteen ihmisiä oli ohjeistettu kieltämällä tuomasta paikalle saunoja, sohvaryhmiä tai puskutraktoreita.. :D



 
Kylmä tuuli hieman vähensi haluja jäädä alueelle pitemmäksi aikaa, mutta yks kuoharipullo käytiin tyhjentämässä. Aino sai puhallella ja ottaa kiinni saippuakuplia sekä maistella Taffelin uutuussipsejä. Hauska aamupäivä oli!

 Äitillä osuvasti mukit molemmissa käsissä. Nooh, mulla oli pullo.
 ;)
^^ Storyville. Satuttiin loistavaan aikaan päiväoluelle isän kanssa (ja vaihdon myötä myös äidin kanssa). Claes Andersson aloitteli yhdessä basistinsa kanssa iltapäivän ohjelmanumeroaan. Herttinen aika, kuinka mukavaa musiikkia soittivat! Parhaat asiat tulevat usein yllätyksenä ja suunnittelematta -niin tälläkin kertaa.

Illalla lähdettiin isän kanssa käymään kaupungilla. Pyörähettiin ensin Hard Rock Cafessa, sitte käveltiin hieman keskustan pikkukatuja ja päädyttiin Teerenpeliin Kampin viereen. Oi, kuinka tykkäsinkään paikasta! Mukavan rento sisustus, väki ei ollut pelkästään kakskymppistä ja juomavalikoima koostui oman nimikkopanimon tuotteista. Suosittelen lämpimästi tutustumaan! Ravintoloita on muutama, Lahdessa ja Helsingissä nyt ainakin. Ilta päätettin Teerenpeliä vastapäätä olleeseen Steam Hellsinki -nimiseen paikkaan (kiitos pikkuveljeni vinkkauksesta!). Kyseessä on maaliskuussa avattu uusi steampunk-henkinen teemaravintola, ensimmäinen laatuaan Suomessa. Ravintola on sisustettu 1800-luvun henkeen mm. höyrykoneiden, kassakoneiden ja kellokoneistojen muodossa. En osaa sitä paremmin selittää, se täytyy kokea. ;) Kaiuttimista kantautui ~1920-1950 -lukujen musiikkia, tai ainakin niitä mukailevia. Joten listahittejä 2000-luvulta on turha enempiä odotella. Onneksi. Ravintola on myös erikoistunut Gin-juomiin, joten niiden ystävien etenkin kannattaa paikalle eksyä. Itse join paikassa luultavimmin elämäni ensimmäisten GT:n, eikä se lainkaan ollut niin kamalaa, kuin joskus olen maistellut. Lisätietoa paikasta saat täältä.

Vapunvietto pitkän viikonlopun muodossa meni siis mitä parhaimmin! Rauhallista yhdessäoloa, aikaa vain olla ja tehdä juttuja yhdessä perheen kanssa. Aino oli koko viikonlopun parasta mahdollista seuraa, iloinen ja ihana oma itsensä. Kuinka siunattu sitä onkaan, kun on tuollaisen lapsen saanut. Ja tuollaiset vanhemmat. Pus!

Ps. Toukokuun alku toi tullessaan myös kaiken sen paniikin siitä, että "kesä on ihan kohta, en kestä! Niin paljon on vielä kesken." Töissä alkaa olla ihan kauhee kiirus kaikkien oheistoimintojen kanssa, kun en ole puoliakaan muistanut ennen tätä viikkoa.. Kolme viikkoa aikaa siis täyttää kasvunkansiot; laittaa valokuvat, kirjottaa retkistä, jumpista ja lauluista, ensimmäisiä hoitopäiviä unohtamatta. Huhhuh. 

Mutta onneksi Hetki on kaunis. 


tiistai 14. huhtikuuta 2015

Huono bloggaaja

 Egotrippi. Elämäni rakkaus.  
(Onhan bändissä kuitenkin Maailman Paras Skele sekä Risto. Ja "Pasi".)


Kyllä täälä hengissä ollaan. Mun on vaan ollu ihan älyttömän vaikeeta saada itteeni tänne koneen ääreen kirjottamaan. Syitä on monia, mm. sairastelu, kiireet työn ja kodin yhdistämisessä sekä stressi. Stressi mistä? Jaa-a. Rahasta todennäkösesti, jos ihan suoraan sanon. Mutta kai nämä tästä vielä järjestyy. Joskus. ;) Yh-mutsin arki alkaa iskeä vähän kovalla kädellä, eikä kaikenmaailman keikkaretket helpota asiaa yhtään. Mutta pitäähän elämässä välillä itseäänkin hemmotella. Niinpä suuntasin Helsinkiin ja Espooseen elämäni rakkauden, Egotripin, levynjulkkarikeikalle. Ja onneksi suuntasin, oli MAHTAVA reissu! Keikka kesti kaks tuntia sisältäen valtavan määrän vanhoja ihania lauluja sekä koko levyllisen uutta musiikkia. Ja se uus musiikki on niin tavattoman hyvää!! Suosittelen tutustumaan. Siitä saa potkua päivään.
Reissulla ehti myös viettää aikaa kahden rakkaan ystävän kanssa, joten matka teki hyvää monellakin eri tasolla. 

Maanantaina se tavallinen arki kuitenkin näytti jälleen nurjan puolensa. Kuumeileva lapsi haettiin kesken hoitopäivän pois, ja loppuviikko vietettiinkin kotosalla parannellen flunssa. Kaiken huipuksi Ainolla oli sitten Pääsiäisenä 2-v. synttärit, jotka imivät minusta kaiken voiman. Juhlista kirjottelen toisella kertaa. Ihan pian, ihan varmasti.. Voimat lähtivät siinäkin mitassa, että maantai-iltana oksensin ja sen jälkeen kärsin kovia vatsakipuja kolme päivää. Tämän jälkeen Sulo sairastui mahatautiin, mutta onneksemme Aino säästyi. Tuon Egotrippi-reissun jälkeen on siis vietetty synttäreitä, pääsiäistä, sairastettu sekä kipuiltu. Nyt hiljalleen takas normiarkeen.

Ainon sairastelussa parasta oli se, että hän nukkui sylissä lähes koko illan tuona maanantaina. Tämmöistä ei ole tapahtunut sitten vauva-ajan. Onhan se ihanaa, kun saa olla toiselle se tärkein ja lohtu huonolla hetkellä.


keskiviikko 18. maaliskuuta 2015

Elämä jatkuu

Ihan alkuun on pakko sanoa, että ärsyttää se Bloggerin kännykkäsovellus!! Mulla oli tähän mielestäni jo niin hyvä teksti kirjotettuna, mutta tallennusvaiheessa se sovellus jumitti ja kaikki parhaat palat katosi. Enkä tietenkään enää muista, mitä oon kirjottanu. Toivotaan, että joskus jatkossa ne asiat palais uudelleen mieleen. Tää juttu ei nyt enää tunnu miltään sen edellisen jälkeen.. ;)

Kun miettii elämää tasan vuosi taaksepäin, tuntuu ihan uskomattomalta, että olen näin onnellinen. Vielä sillon itkin iltasin paskaa oloani ja ihmettelin kirjeestä saamaani vastausta tähän tilanteeseen. En olis uskonut, että saisin itseni näin kasaan ja vieläpä ihan ilman uutta miesystävää -tai sitä vanhaa. Että tän olotilan voikin löytää ihan vaan itsestään. (Kyllä, tämä tuli vähän jopa yllätyksenä.) Tähän oli kuljettava pitkä matka. Ja toivois toki, että tän olis löytäny ja tajunnu jo sillon "edellisessä elämässä". Ehkä tilanne olis toinen. Ehkä olis pitänyt osata arvostaa omaa sisäistä hyvää oloa paljon aikaisemmin. Ei ottaa itseäänkään itsestäänselvyytenä. Mutta jossittelu on aivan turhaa. Sillä JOS oltais Sulon kans pysytty yhessä ja korjattu suhteemme, olis meidän yhdessäolokin nyt aivan erilaista kuin ennen. Joten paluuta entiseen ei missään nimessä olis tapahtunut. Eikä se tarkoitus missään vaiheessa ollutkaan.

Parasta tässä menneessä vuodessa on ehkä se, että mulla on edelleen ihan älytön usko rakkauteen. Mulla ei ole yhtään katkeruutta eikä pahaa mieltä sen suhteen, että joku on minun sydämeni rikkonut, vaan ymmärrän sen, että joskus niin vain käy. Samalla uskon, että se maata järisyttävä rakkaus vielä kohtaa minutkin uudelleen. Ja sitä odotan niin älyttömästi! Työkavereiden kanssa olenkin puhunut, että jotenkin sitä odottaa kauheesti aikaa, kun itsellä on suhde jo jonkin aikaa ollut. Että voi muistella taaksepäin sitä aikaa, kun kaikki vasta alkoi. Kertoa ihmisille "meidän tarinaa", nauttien samalla siitä tavallisesta arjesta tämän ihmisen rinnalla. Ikuinen romantikko siis olen. Ja niin äärettömän kiitollinen siitä, miten minut on rakennettu: uskon tähän kaikkeen vaaleanpunaiseen ja söpöön edelleen, vaikka toisinkin voisi olla. Tiedän, että monen muun ihmisen kohdalla elämä voisi tällä hetkellä olla todella rankkaa. Ja että katkeruudella on monta ihmiselämää pilattu. Mutta minun elämääni ei vaan ole. Ja se tunne on mahtava.  "Tiedän mitä oon ja mitä teen, ja jos sä sen näät, et pysty ohi menemään. Ja kaikki voi joskus rikkoutuu, mutta ainakin olin hetken ehjempi kuin moni muu." Son kuulkaa just näin.

Ainosta on kasvanu tässä vuoden aikana ihan mieletön tyyppi! Ei voi samaksi lapseksi uskoa häntäkään. Sanoja ja puhetta tulee koko ajan lisää, ymmärrys on kasvanu, leikit on alkanu olla ihan oikeita leikkejä sekä tyttö vaan naurelee ja nauttii olostaan ja seurastaan. Hetkiä toki tulee edelleen, että mietin mitä hemmettiä tässä on tapahtunu, mutta oikeastaan ne hetket on ihan älyttömän vähissä. Kaikkeen tottuu. Myös tuo lapsi tuntu tottuvan. Isin koti ja äitin koti on kaksi eri paikkaa, mutta molemmissa on hyvä ja turvallinen olla, eikä toisen perään tarvitse itkeä.

 
Oon ottanu tavoitteekseni lukea tässä kevään aikana edes yhden kirjan. Se tuntuu olevan nyt niin in. Käsiini sattui sattumien kautta Anna Perhon Anna palaa (v2011). Tämä kirja pitäis ihan kaikkien lukea! Huumori toimii muhun just eikä melkeen, jutut on lyhyitä ja ytimekkäitä, eikä mitään totuuksia pyöritellä turhia. Asiat siis sanotaan, kuten ne ovat. Ja mielestäni nämä asiat ovat juurikin niitä elämän totuuksia. Etenkin miesten (ja varsinkin parisuhteessa olevien) tulisi tämä lukea. Ehottomasti.

Tässä vielä odottelen Sulolta niitä lopullisia avioeropapereita, mutta ovat kyllä tulolla. Kuulemma vaan tarttee ne tulostaa ja molempien allekirjottaa. Sitte sitä onkin lopullisesti vapaa. Tai siis virallisesti. Voin sanoa aloittavani sen jälkeen puhtaalta pöydältä. Ja siihen pöydälle en alakaan kasata ihan mitä sattuu. Se pöytä täyttyy harkiten ja rauhassa. Tai ainakin mieluisilla asioilla, jossei niinkään harkiten.. 

Ps. Olen jopa käynyt elämäni ensimmäisillä sokkotreffeillä. Ne sujui hyvin, uskaltaudun kyllä uudestaankin. Hih.

sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Ulkoilupäivä

Tänään kaupunki ja eräihmiset ja liikuntaihmiset ja muut järjesti ulkoilupäivän perheille. Paikalla oli mm. tikkupullan- ja makkaranpaistoa, hevos- ja poniajelua, napakelkkailua, pilkkimistä ja vpk-laiset esittelemässä palokunnan toimintaa sekä paljon muuta. Päivälle oli luvattu vähän kurjaa keliä lumisateen muodossa, mutta lopulta paikalla ollessamme paistoi välillä jopa aurinko! Erittäin onnistunut tapahtuma, ainakin näin ensikertalaisen silmin. Tapahtuma järjestetään ilmeisesti vuosittain, mutta aiemmin en ole paikalle eksynyt. Nytkin paikalla oli suurimmaksi osaksi lapsiperheitä sekä vanhempia pariskuntia, joten ei ihmekään, etten ole lähtenyt liikkeelle muina vuosina. Mutta tämä oli siis mukavaa! 






Jo vain hurahti viikonloppu tytön kanssa nopsasti kotosalla, kun lauantaina pyörähettiin kaupungilla pakkasmarkkinoilla ja vaalityötä ihastelemassa. Paikalle olikin saapunut useampi kansanedustajaehdokas. Ilmapalloja, lämmintä mehua ja keksejä meni runsaasti! :) Vaalihumu alkaa olla jo hyvässä vauhdissa!


Viikonlopun kruunasi visiitti tuulimyllyjä katsomaan. Ainosta on tullu iso fani, ja nyt parinkymmenen ajominuutin päässä on kokonainen puisto niitä! Kymmenkunta niitä tais pystyssä olla, kesään mennessä sen kai olis tarkoitus olla kaikkineen käytössä. Pakko myöntää, että vaikka en niin vakuuttunut tuulivoiman edistyksellisyydestä ja sen voimasta tulevaisuuden energialähteenä olekaan, on ne myllyt myös mun mieleen.. Ihan tulee lapsuus mieleen, kun Hollannissa muistan niitä nähneeni. Sinne pitänee Ainokin vielä joku kesä viedä. 






tiistai 10. helmikuuta 2015

Hoidonaloitusta


 Swingelingin sisäleikkipuistossa viimistä päivää ennen hoitoa.

Ennen hoidonalotusta yritin tehä kaikkeni, että yhteinen aika Ainon kans oli mahollisimman mukavaa. Paineet oli itelle vissiin aavistuksen liian isot, sillä tuntu, että kaikki meni tappeluksi. Mulla meni hermo, tytöllä meni hermo ja kaikilla meni hermo! Vähän väliä väännettiin millon mistäkin, eikä yhteistyö ottanu sujuakseen. En tiiä, kumpi on syy ja kumpi seuraus, mutta alko tuntua, että töihinpaluu oli oikea päätös.. Kotona hajos pää. Toki voi olla, että se paluu työelämään sai aikaan mussa niin kovan itsesyyttelyn kaikesta tekemättömästä ja kokemattomasta, että kireys vaikutti sitte ihan kaikkeen kanssakäymiseen. 

Ja niin se päivä sieltä sitte kuitenki koitti, että hoitoon piti mennä. Aino oli kyllä ihan superreipas, ei jännitelly turhan paljoa, vaan käveli tutun omahoitajansa luokse ja jäi leikkimään ja piirtämään. Olo oli helpottunut. Oma työpäivä meni supernopeeta, enkä oikeastaan paljoa ehtinyt tytön pärjäämistä miettiäkään. Helpotusta lisäsi se, että Ainon päiväkodista tuli viestiä päivällä, että kaikki oli mennyt hyvin. Tämä äiti oli tyytyväinen. :)


Keskellä viikkoa Aino kyllä vähän sai flunssan oireita, jotka vaikeutti hoidossa olemista.. Itkua ja ikävää oli ollut päivisin, mutta ilmeisesti kaikki kutenkin pääpiirteittäin meni hyvin. Eka viikko olikin vähän lyhyempi, kun perjantaina hypättiin isän auton kyytiin ja ajeltiin Helsinkiin ja Espooseen. Mulla oli edessä risteily Keskusta-väen kanssa, Aino jäi isovanhempien kanssa viettämään viikonloppua. Toista viikkoa alotellaan vasta nyt keskiviikkona, kun oltiin kotona sairastamassa pari eka päivää. Kyllä se tästä. Pikkuhiljaa.

Parasta siinä hoitoon menemisessä oli kuitenkin se, kuinka ihana ilta meillä oli sen ekan päivän jälkeen! Aino oli hyvällä tuulella, minä olin hyvällä tuulella ja tehtiin kaikkea mukavaa! Naurettiin ja höpötettiin ja mieli oli korkealla. Minä jopa leivoin vielä pullaa illan päätteeksi. Näitä iltoja lisää jatkoon!

#tyträonykkönen


tiistai 27. tammikuuta 2015

Töitä, töitä

Kerroin tossa aiemmin, että muutoksia on tiedossa. Nooh, vielä kolme (viisi) päivää hoitovapaita jälellä, sen jälkeen tapahtuu paluu työelämään. Tämän kaiken piti tapahtua vasta elokuun alussa, mutta kohtalo puuttui peliin ja järkkäs mut töihin jo nyt. Aino sai hoitopaikan tosi ihanasta päiväkodista, jossa tämä viikko tutustutaan hoitajiin ja ympäristöön kaikessa rauhassa. Olo on sen suhteen onneks niin rauhallinen, ku vaan voi. Eikä tunnu tällä hetkellä niin pahalta, ku vielä viikko sitte.. Päätöksen tehtyäni olin kuitenki suhteellisen innoissani tästä muutoksesta. Jo siitäkin syystä, että nyt sain ihan oikean (teko)syyn ostaa oman auton. Eikä mitä tahansa autoa, vaan Mazda 3:sen. Sulo ei koskaan sitä mulle suostunu ostamaan, joten nyt ei tarttenu kysellä lupaa keltään. Paitsi pankilta. ;)

Nämä kaks vuotta pois työelämästä on jossain määrin ollu mun elämäni parhaat vuodet. Siinä, missä niihin vuosiin mahtuu sekä paras että kamalin hetki, on todellisuus kotiäitiydestä kuitenkin ollu juuri sitä, mitä kuvittelinkin. Ainon kanssa vietetty aika on ollu ihan uskomattoman mukavaa -kuitenkin. Hermot menee välillä, ja Ainokin osaa matkia, millanen ääni siitä lähtee.., mutta kun se hali ja suukko ja hymy tekee niistä kaikista pahoista hetkistä täysin sen arvoista. Sitä ei voi selittää, eikä sitä voi kuvailla. Se täytyy itse kokea. Eikä kenenkään muun lapsen hymy ja ääni tunnu samalta, kuin oman lapsen. Äitiys on huippua.

Ainon ollessa lähes päivälleen 1v 10kk, alkaa hänen päiväkotielämänsä. Siihen mennessä hän on oppinut mm.

- sanomaan "äiti", "Aino" ja "isi" sekä reilusti muita sanoja
- hyppimään tasajalkaa
- laulamaan (tunnistettavasti) abc-songia
- pissaamaan pottaan (välillä jopa tunnistaa hädän etukäteen ja ilmoittaa siitä!?)
- syömään itse
- vaatimaan haluamansa
- iloitsemaan hassuttelusta
- pussailemaan 

Tämä on ollut elämisen arvoista.


keskiviikko 21. tammikuuta 2015

Hyvän olon metsästystä


Mun on niin tavattoman vaikeeta pysyä erossa tosta leivästä. Ja nyt, nuo syötyäni muistan, että munhan piti syödä iltapalaks päärynää ja raejuustoa! Hitto. Kun ei muista, niin ei muista. :D Päärynät taidan vielä hetken päästä vetästä. Ne on vaan ihan liian hyviä.

Kun on onnistunut pudottamaan painoaan kaikkiaan sen 20kg, mutta tehnyt sen hiljalleen takapakkien kanssa muutaman vuoden sisällä, ei se aina tunnu omassa kropassa. Edelleen sieltä peilistä katsoo se sama, lihava Anu, joka olin. Onneksi silloin tällöin peilit ovat "hoikentavia" ja kuten tällä viikolla salilla, minua suorastaan hymyilytti painoja nostellessani. Näin itessäni sellasen vartalomallin, jota en ollu aiemmin itessäni tunnistanut. Tuntu hyvältä, muutosta oli selkeästi tapahtunut. Vaikka niitä takapakkeja taas syksyn mittaankin tuli.. Blaah.
 
Nyt vuoden alussa mulla oli viitisen viikkoa aikaa pudottaa muutama kilo ennen risteilyä helmikuussa. No, toki osa niistä oli selkeesti turvotusta joulun herkuista ja ykspuolisesta ruokavaliosta, mutta kyllä tässä syksyn mittaan oli sitä rasvaakin saanu taas säilöttyä. Ihan itteäki ällötti. Pari kiloa oon saanu pois, joskin aika taitaa loppua kesken. Hyvä puoli on kuitenkin se, että kyllä tämä tästä tasottuu taas. Herkkuja ei samaan malliin tuu vedettyä, eikä toisaalta jaksa maata sohvanpohjalla päiväkausia. Salille on saanu hilattua ittensä nyt muutaman kerran, samoin ulkoilu maistuu aiempaa paremmalta. Viimeks tänään aamupäivällä kävin vaunulenkillä auringonpaisteessa ja jumppailin vähän kotona (samalla, kun odotin Ainon edes yrittävän riisua toppahalaariaan pois.. sen sijaan hän innostui jumppaamaan se päällä) sekä Ainon mennessä päiväunille menin ite suihkuun ja nautiskelin virkistyneestä olosta. Auringollakin on vaan ihmeellinen voima! Näitä kelejä lisää, ni saadaan tämäkin ruho liikkeelle!

Hyvä olo syntyy kuitenkin niin tosi monesta asiasta. Mulla on ollu viime päivät tosi kiree pinna, enkä oikein osaa selittää sitä millään. Aino uhmailee JOKA ASIASSA ja pistää vastaan. Autossa se potkii kengillä autonovea, eikä lopeta sitte millään. Ei usko, ei. Enkä oikeen tiiä, mitä siinä tilanteessa voisin edes tehdä. Pakkohan se auktoriteetti on kuitenkin jollain saatava lunastettua, että toinen kunnioittaa eikä pelkää.. Tässä on käyny nyt niin, että suutarin lapsilla ei ole kenkiä, enkä minä osaa kasvattaa omaa lastani. No okei, uhmaikä on varsin normaalia lapselle, ja todennäköisesti tämä tästä tasaantuu vielä. Enkä mokaa tätä lopullisesti. :) Tarttis vaan saada ne hermot pysymään. Välillä onnistun sanomaan itelleni, että "laske sataan" tai "onko tässä Oikeasti kiire?", jonka jälkeen vähän paremmalla mielellä jatkan tilanteessa. Huomenna olen jälleen parempi äiti. Takaraivossa pyörii nykyään mietelause, You can't live a positive life with a negative  mind. Näinpä.

Aurinkoista viikkoa Just Sulle, rakas lukija. Olkoon loppuviikko alkuviikkoa innoittavampi! Ja mukavia juttuja täynnä. ;)



maanantai 19. tammikuuta 2015

Luomisen tuskaa

 
 Hieman esimakua tulevasta.. ^^
 
Vähän on sanaton olo tällä hetkellä. Ei siis mistään kummemmasta syystä, ei vaan raksuta just nyt.

Viikonloppu oli pitkästä aikaa erityisen onnistunut vaapaavkl. Perjantaina kävin ostamassa uuden tv-tason, jota sitten illan (4h) kokosin miljoonasta eri osasta. Mutta ai, että oli hyvä olo, kun sain sen valmiiksi. Noin vaan, ihan ite! Lauantaina siivosin vahingossa kellarikomeron, keräsin kamoja kierrätykseen, ystävälle ja kirpparille meneviin kasoihin sekä kannoin turhia laatikoita roskiin. Tehokas minä! Enpä olis aamulla uskonu.. Vuoden sinne ehin tavaraa kuskata, kunnes sain aikaseks vähän katsoa, että mitä sinne on kertyny. Sen jälkeen vähän kaupoilla ripsaria (ihanan Kanebo 38:n sain ostettua pitkän odotuksen jälkeen!) sekä pikapyrähdys salilla ennen ruokailua ystävän kanssa Amarillossa. Se ruokailu venyi sitten pikkutunneille asti, mutta olipa mukavaa. Sunnuntain löhösin sohvalla telkkua kattoen ja päikkäreitä nukkuen, ennen kuin hain Ainon kotiin. Pesinpä autonkin siinä välissä. Ja möin vanhan tv-tason nettikirppiksellä. Tunnit meinas välillä loppua viikonlopussa kesken, mutta oli ihana tunne pitkästä aikaa, kun jaksoi suorittaa!

Nyt on sitten maanantai paketissa. Viikon pahin päivä on ohi, tästä enää laskettelua kohti viikonloppua. Tänään ollu selkä vaan ihan tuhottoman kipee.. Yhessä välissä harkitsin jopa päivystykseen lähtemistä, kun itketti se kipu. Mutta helpotti iltaa kohti. Toivottavasti huomenna saisin mentyä salille. Tympii, kun Sulo käy urheilemassa koko ajan ja vielä onnistuu sen jotenkin aina mainitsemaankin "ohimennen". Pah. Minä vielä kesään mennessä näytän närhenmunat!

Perjantaina pääsen elämäni ensimmäiseen kokovartalohierontaan. Voi, pojat, se tulee tekemään kipeää. Ja mää tuun niin nauttimaan siitä! Vähän kehonhuoltoa tähän alkaneeseen vuoteen tekee varmasti hyvää myös mielelle. Keskustaristeilyynki on vielä kolme viikkoa aikaa, en malttais odottaa enää yhtään. Toisaalta, ehdin tässä vielä pari kiloa puristamaan vyötäröltä pois, jos oikein skarppaan, joten parempi näin. Ja onpa tässä muutakin muutosta tiedossa sitä ennen. Mutta kerron myöhemmin. Nyt ei huvita. :)



lauantai 17. tammikuuta 2015

Identiteetti vs. vaatteet

Eroamisen myötä vaatekaappiini on ilmestynyt jonkin verran uusia vaatteita. Vuosi sitten keväällä ostin muutamia uusia, osin siksi, että painoa oli pudonnut ja edelliset kesän vaatteet olivat liian isoja. Ja näin ei oo tainnu koskaan ennen käydäkään.. Osin myös ihan siksi, että ne uudet vaatteet olivat minulle itselleni merkki siitä, että "olen uudistumassa". Eri asia toki on, oliko asia sillä hetkellä niin.

Nyt vuodenvaihteessa Sulo toi minulle omasta kellarikomerostaan vanhoja vaatteitani. Muutamat kengät sekä ulkovaatteita. Vanhin tais olla luokioaikana ostettu kevyttoppatakki, joten ikää sillä on arviolta 12 vuotta. Vedin vaatteita niskaani ja mallailin peilin edessä. Tuli todella outo olo. Aivan, kun vastaan olisi katsonut se sama Anu, mutta joka kuitenkin vastas ilmeeseen jotenkin oudolla tavalla. Ymmärrättekö yhtään? Semmonen kummallinen aikamatka vuosien taakse. Ja vaikka nämä vaatteet monet olivat sellaisia, että niitä voisin aivan hyvin edelleen käyttää (joskin osa oli aivan liian isoja, onneksi), niin en usko näin kuitenkaan tekeväni. Näihin vaatteisiin liittyy niin pajon yhteistä historiaa Sulon kanssa, että välittömästi jonkin vaatekappaleen nähdessäni mieleeni muistuu jokin tilanne, tapahtuma tai teko, jossa tämä vaate on ollut mukana. Ja aika kurjaa se on oikeasti kulkea tuolla liikenteessä ja samalla tuntea sisimmässään, että niin moni asia on muuttunut.

Jäinkin pohtimaan, että onko se oikeutettua, että tyhjentää vaatekaappinsa vanhoista vaatteista ja korvaa ne uusilla, minun vaatteillani. Joillakin, mihin voin luoda uudet muistot ja tapahtumat ilman, että historia seuraisi minua lenkillä perässään. Vaatteita, jotka olisivat osa minun identieettiäni. Aina aikaisemmin olen ostellut vaatteita, koska vanhat ovat alkaneet kyllästyttämään, mutta nyt huomaan tekeväni ostoksia sen perusteella, mistä muistosta milloinkin tahdon päästä eroon. Ja toisaalta sen perusteella, mihin on tarve. Heräteostoksia vältellen, sillä jokainen vaatekappale täytyy olla osa isompaa kokonaisuutta. Sillä tulee olla funktio -kuka minä olen, miltä minä haluan näyttää. Koska tottahan se on, että ihmiset luovat ne mielikuvat toisista ihmisistä hyvinkin nopeasti ja alitajuisesti ensimmäisellä vilkauksella. Puhtaasti sen mukaan, miltä he näyttävät, kuinka he pukeutuvat.

Mistä tulikin mieleeni, että tarvitsen uudet mustat housut. Lähden kaupoille.

sunnuntai 11. tammikuuta 2015

Viikon(lopun) villityksiä

Kulunut viikko ei kuulu niihin parhaisiin. Äh, kun ärsyttää. Mutta laitetaan pms-oireiden piikkiin, ne ne kuitenkin eniten tuola sisimmässä rassaa ja pistää hermot kilahtamaan sekunnissa nollasta sataan.

Hyvääkin viikkon toki mahtuu. Aurinko paistoi ainaki kerran, ulkoiltiin pitkästä aikaa kunnolla, päästiin pulkkamäkeen (no okei, kahesti Aino suostu laskemaan) ja minä leivoin pitkästä aikaa vaikka ja mitä. Ja vaikka iltasin on masentanu flunssa ja liikkumattomuus, niin ilo on huomata, että olo tällä hetkellä on paljon parempi ku viikko sitten. Tai edes kaks päivää sitten. Joten eiköhän ens viikolla taas kunnon hikilenkkejä ym. uskalla tehä. No more excuses!

Iltasin mun aika on kulunu pitkälti sohvalla itsesäälissä velloen tai netissä lukien Soberismia-blogia. On muutes hyvä. Suosittelen. Pistää miettimään paljon kaikenlaista, niin itsestään kuin suhteestaan alkoholiin. Tai oikeastaan ihan mihin vaan.



Me käytiin aurinkoisena iltapäivänä kävelyllä viereisessä puistossa. Otettiin pallo mukaan, joskin hauskempaa oli seurata varista. Ja koiria. Ja ojia. Ja jälkiä lumessa. Mutta oli se hyvä, että otettiin pallo. Jossei muuta, niin sen jälkeen kaikki kerrat, kun mentiin siitä puiston ohi, Aino muisteli päivää, kun oli pallo mukana. On se hienoa, kuinka tuo lapsen mieli toimii. Minä kun aattelin, että sitä palloa ei sitte toista kertaa turhaan mukaan oteta. Kuinka väärässä olinkaan.

Tein tosiaan viikon aikana sämpylöitä, lihapullia, feta-pinaattipiirakkaa ja pannaria. Pannarin piti olla sellanen pieni mulle ja Ainolle vaan, mutta ensinnäki siitä tuli luvattoman iso ja toisekseen Aino ei suostunu syömään sitä yhtään. :D



Ps. Huomenna alkaa uus viikko! Jipii.

Laitoin muutes noihin tunnisteisiin ton "yksvuotias". Vaan nyt on se vuosi, kun hänestä tulee kaksvuotias. Huhhuh. Missä välissä tämä tapahtui?



torstai 8. tammikuuta 2015

Elämänkumppanuudesta

Törmäsin pari päivää sitten sattumien kautta amerikkalaisen Matt Walshin blogitekstiin avioiitosta ja kumppanuudesta. Pitkään aikaan mikään tai kukaan ei ole saanut minussa sitä itkun- ja tuskansekaista tunnetta aikaiseksi. Tavallaan tunne oli täysin eri kuin vielä syksyllä, mutta periaatteessa syyt ovat edelleen samat: rakastamisen vaikeus.

En tiedä, kumpi minut tekee (nykyään kylläkin tosi, tosi harvoin) vihaiseksi enemmän: se, että Sulo sai minut uskomaan eron olevan paras ratkaisu vai se, että uskoin siihen ja annoin muidenkin niin uskoa. Nyt, jos tämä tilanne elettäisi uudelleen, pistäisin todennäköisesti eri tavalla hanttiin. Todistaisin Sulolle, että se avioliitto, johon minä ilmoittauduin mukaan, ei kaadu "noin vain". Toisaalta, enhän minä voisi toista pakottaa rakastamaankaan. Mutta voisin ainakin kertoa kaikille ääneen sen, että minä en tästä avioliitosta ollut lähtemässä tai luovuttamassa. Että kyllä se on ollut täysin yhden ihmisen päätös ja yhden ihmisen halu päättää tämä. Se näkemys, mikä meillä kahdella on avioliiton taistelemisen puolesta on hyvin erilainen. 
Vaikka, mikä minä olen sanomaan, mitkä taistelut Sulo kokee taistelun arvoiseksi. Sinällään aika kamalaa ajatella, etten minä ollut sellainen.

Matt Walsh kirjottaa blogissaan siitä, kuinka avioliitto on jatkuvaa sopeutumista uuteen tilanteeseen ja siihen uuteen minään, joka aamuisin herää sängyssä puolisonsa viereltä. Hänen tekstinsä oli saanut ideansa siitä, kun hän oli kuullut "Avioerojuhlista". Eli siis juhlat kutsuineen, kakkuineen ja iloisine ihmisineen sen ansiosta, että "jipii, avioero on voimassa!". Tämän jälkeen hän oli vielä puhunut kaupassa erään lukija kanssa aiheesta. Tämä lukija kertoi olevansa itse parhaillaan kolmatta kertaa naimisissa, koska "edelliset liitot nyt vaan oli päättynyt eroon. People change, it happens." Matt oli yrittänyt selittää, että eihän se voi olla mikään syy eroon, että ihminen muuttuu. Että herää tajuamaan jokin päivä, ettei puoliso olekaan se sama ihminen kuin naimisiinmennessä. Mutta tämähän se yleinen syy eroihin nykyään on. Myös meidän tapauksessa, uskoisin. Huono syy, joka menee lähinnä tekosyystä. 

Juuri viikonloppuna puhuin ystävän kanssa siitä, kuinka olemme muuttuneet siitä, kun olimme parikymppisiä. Että vaikka olemme edelleen ne samat ihmiset, olemme silti niin kovin erilaisia. Ja onneksi olemme! (Etenkin siksi, että me kaksi emme nyt olisi ystäviä, jos emme olisi muuttuneet) Onneksi meidän ei tarvitse aikuisuuden kynnyksen yli hypätessämme jämähtää paikoillemme ja viettää loppuelämämme sellaisina keskenkasvuisina, naiiveina ihmisinä, miksi olemme siihen mennessä ehtineet. Vaan voimme oppia virheistämme, kokea asioita uudelleen ja uudelleen sekä saamme olla osa yhtä erityisen mahtavaa ihmettä: elämää. Luojan kiitos on saatu se mahdollisuus, että voimme kehittyä ja muuttua. Saada joka aamu se toinen mahdollisuus tehdä asiat toisin, paremmin. Olla parempi minä. Koko elämähän on yhtä muutosta: tilanteet muuttuu, olosuhteet muuttuu sekä ihmiset muuttuu. Haaste (ja mielestäni myös koko onnellisuuden käsite) syntyy siinä, että kykenee sopeutumaan tuohon muutokseen. Keksii ne keinot, joilla pysyä mukana. Tai, jos ei pysy aina mukana ja putoaa kyytistä, löytää keinot saada kiskottua itsensä mukaan. Parastahan tämä kaikki on silloin, kun mukana matkassa on elämänkumppani. Joku, joka auttaa tässä haasteessa. Ja silloin, kun on nähnyt ne pimeät hetket, näyttää ne valoisat niin paljon kirkkaamilta. Sillä sitähän elämä on, valoa ja pimeyttä. Kumpaakaan ei olisi ilman toista. Päätös täytyy vain tehdä, kummalle rakentaa sen oman maailmansa ja todellisuutensa.

Avioliitto vaatii kovaa työtä. Täytyy haluta rakastaa, tutustua uudelleen siihen muuttuneeseen puolisoon, pysyä rinnalla. Avioliitto on tahdon asia. Onnekseni myös minulla on romantisoitu näkemys avioliitosta. :) (Matt Walsh kirjoittaa tästä niin hyvin, lukekaa se juttu!) Olen varma, että tulen menemään uudelleen naimisiin jokin kaunis päivä. Uskoni avioliittoon ei ole horjunut, vaikka sitä kovasti on yritetty viime aikoina horjuttaa.. Niin Sulon puolesta kuin ympäröivän maailmankin. Mennessäni naimisiin haluan uskoa, että tämä tuleva puolisonikin tietää, mitä tekee. Hän haluaa mennä naimisiin juuri minun kanssani. Minun, jolla on muuttuva, jossei jopa ailahteleva, mieli, omat päätökseni ja omat mielipiteeni. Haluan uskoa, että jollekin olen se ihminen, jonka kanssa haluaa viettää lopun elämänsä. Kaikkine muutoksineen ja onnenhetkineen ja suruineen. En enää saa niitä 60 vuotta, mutta ne mitkä saan, lupaan pitää niistä huolta. Haluan luottaa siihen, että olen taistelun arvoinen. Että olen elämänkumppani.




lauantai 3. tammikuuta 2015

#AnunVuosi

#AnunVuosi tulee olemaan paras vuosi aikoihin. Siinä keskitytään hyvinvointiin, onneen ja iloon. Ei murehita turhista ja olemattomista. Keskitytään sisäiseen rauhaan. Ehkä myös tutustun uusiin ihmisiin, ehkä pääsen treffeille.. ;) Ja aika hyvin vuosi on lähteny käyntiinkin. Vuodenvaihde meni kotosalla Ainon kanssa. Minä kävin saunassa, katoin telkkaria ja ihailin ilotulituksia ikkunasta (jotka onneks näkyi, ainaki jotenkuten!) sekä herkuttelin voileipäkekseillä ja juustoilla. Puolenyön aikaan kävin toivottamassa hyvät vuodet Ainolle, joka autuaan tietämättömänä nukkui paukuttelujen läpi. Mieli oli korkealla, vaikka tiedostikin sen, että samaan aikaan vuosi sitten oli riisuttu sormukset sormesta ja vuosi erillään oli virallisesti alkamaisillaan. Mutta se oli vuosi sitten. Käsittämätöntä, kuinka aika on suorastaan juossut.

Joskin parhaillaan meinaan kuolla tylsyyteen, kun oon yksin kotona koko pitkän viikonlopun aina tiistaihin asti. Aikaa ois nyt tehä vaikka ja mitä, mutta minä vaan en tiiä. En tiiä, mikä tässä nyt on niin tylsää ja mahotonta. Ja miksen vaan tee jotain. Ongelma on myös se, että täällä ei oo ketään kaveria! Oikeesti. Mulla niitä kuitenki pitäs olla ihan useampikin, mutta tällä hetkellä kenestäkään ei oo seuraksi. En tajua missä kaikki on. Ja kun ulkona on aivan susi keli, ei sinnekään tee mieli lähtiä. Kaiken huipuks on sellanen olo, että olisin kipee. Keuhkoihin sattuu kun yskii, limaa irtoaa, kurkkua särkee ja paleltaa. Hetkinen. Tänhän piti olla hyvä startti vuodelle! Mitä minä tässä nyt valittelen taas?! Huoh.

Aiemmin viikolla päivitin blogin ulkoasua. Oon yrittäny tuota kuvaa saada esille alusta asti, mutta joku mun ymmärryksessä on vaan menny ihan ohi. Mutta nyt se on siinä. Ei ihan sitä, mitä ajattelin alunperin, mutta kuten ystäväni sen sanoi: hyvä puoli on siinä, että sen voi aina halutessaan muuttaa.

Nyt taidan könytä takas sohvannurkkaan peiton alle ja jatkan Kaameat pomot -elokuvan katsomista. Kuka tietää, vaikka illalla hipsisin katsomaan sen jatko-osan. Onhan elokuvateatteri näppärästi O'malleysia vastapäätä. ;)

Erinomaista, lämpöistä, halauksien täyttämää ja musiikin värittämää vuotta 2015!  ^^