Yhteenvetoa

Kuun viimisiä päiviä viedään. Ja näin ollen myös koko vuoden viimeisiä. Tätä vuotta taaksepäin katsoessani en voi uskoa, että aika on menny näin nopeeta. Se, mitä kaikkea tähän vuoteen on mahtunu, ei voi käsittää ilman, että lueskelee näitä blogitekstejä. Välillä tuntuu, että asumuserossa on oltu jo piiiitkä aika, toisinaan tuntuu että vastahan me erottiin. Hassua, kuinka aika muuttaa perspektiiviä ja haalentaa muistoja. Samaan aikaan tuntuu jotenkin oudolta se, että avioero astuu voimaan vasta helmikuussa. Että siihenkin on vielä vajaa kaks kuukautta aikaa. Että eikö me jo erottukaan? Ja siinä, missä vielä syksyllä olin välillä kovinkin syvissä vesissä, pelottaa hieman, mitä silloin helmikuulla tulee tapahtumaan. Että kuinka se eropaperi pudottaa mut, ja kuinka korkeelta. Kaiken kaikkiaan tää vuos on ollu kuitenki mun mielestä melko hyvä. Noinnniinku kaikki asiat huomioonottaen. Ainon kans on menny tosi hyvin, enkä saa tarpeekseni sen valloittavasta persoonasta! Aika ajoin tulee todella paha mieli siitä, mitä kaikkea tässä on tapahtunut ja mistä kaikesta oon joutunu luopumaan, mutta jotenki siihen tottuu. Tai paremminkin sanottuna, siihen sopeutuu. Ystävät on tullu entistä tärkeämmiksi, samoin perhe. Oon oppinu arvostamaan asioita ihan eri tavalla ja nauttimaan niistä hetkistä. Ja eipä tässä muuta tarvitakaan. Hyvä elämä on loppujen lopuks niin pienestä kiinni.

Ja mitä mun ja Sulon väleihin tulee, niin me ollaan uskoakseni tosi hyvissä väleissä. Hän tulee varmasti aina olemaan yks mun tärkeimmistä ystävistä, joka tuntee mut paremmin kuin moni. Ja jotenkin mulla on sellanen tunne, että en tahdo luopua siitä ystävyydestä. Ja vaikka tiiän, että moni ihmettelee (ja kyseenalaistaa), kuinka paljon me ollaan tekemisissä, niin se on kuitenkin vaan meidän kahden päätös. Ja jos tää tilanne on molemmille ok, niin miksi sitä muuttamaan. Hän saa mut aina hyvälle tuulelle ja osaa sanoa ne oikeat sanat, joten haluan pitää hänet elämässäni. Ja siinä vaiheessa, kun hän ilmoittaa mulle uudesta tyttöystävästä tms, niin sitten se tilanne katsotaan uusiksi. Varmasti tuntuu pahalta, mutta luulisin, että tän kuluneen vuoden jälkeen osaan suhtautua myös näihin asioihin entistä paremmin. Ja turhaan minä nyt murehin sellasta, mitä ei vielä ole ees tapahtunu. Elämä muuttuu koko ajan, tilanteet elää ja ihmiset siinä mukana.

Yks uudenvuodenlupaus mulla on. Ja se on sellanen, että ens vuosi tulee olemaan paras vuosi miesmuistiin! :D Ootan innolla tuota tammikuuta. Mulla on niin paljon henkisiä voimavaroja kerätty vuoden aikana, että en malta oottaa, kuinka mahtavaa tästä vielä tulee! ;) Asenne ratkaisee, se on tullu huomattua jo tähän päivään mennessä yllättävissäkin tilanteissa. Aion olla iloinen, onnellinen, vahva, määrätietoinen, ahkera, innostunut, hyvinvoiva. Ja paljon muuta. Ja mikäli välillä putoan pilveni reunalta, niin sekin on ok. Sille ei voi mitään. Mutta se, kuinka sieltä nousen takas ja kuinka näitä tippumisia ei tapahdu entiseen malliin, se tulee olemaan se muutos entiseen. Just wait and see!

Tässä alla vielä muutama kuva joululta. Parasta joulussa on se, että sen saa viettä perheen parissa. Aino sai leikkiä serkun kanssa, saatiin käydä perinteisellä aatonaaton lounaalla, vierailtiin mun isovanhempien luona Savossa ja käytiin sielä katsomassa kylän komeimpia jouluvaloja.. ;)

Huomenna me vietetään Ainon kans Uudenvuoden Vastaanottoa ja valetaan tinat ja herkutellaan. Loistopäivä ja -ilta tiedossa! :)

 

Thank God It's Christmas

Joka vuosi Queenin kappale, Thank God It's Christmas, sopii Jouluun. Joka vuosi syyt sille ovat vain hieman erilaiset. Kulunut vuosi on ollut elämäni vaikein ja haikein, mutta silti samaan aikaan onnellisin. Siinä missä ero on vienyt voimat ja välillä jopa uskon elämään, on tyttären kasvun seuraaminen ollut mitä mahtavinta. On päivittäin uskomatonta, että saan seurata läheltä pienen ihmislapsen kasvua ja kehitystä. Jo vain voi sitä ihmeeksi kutsua.

Nyt on kuitenkin se vuoden paras hetki. Se, kun ei tarvitse miettiä mitään muuta kuin tätä yhdessäoloa ja rauhaa. Minulle Joulu (kyllä, kirjoitain sen isolla) on kuitenkin perheelle ja läheisille rauhoitettua aikaa. Hetkiä, joissa voimaa ja lepoa saa niin keho kuin mielikin. Ja siinä missä mm. tänään kiristeltiin välillä hermoja, kun (tällä kertaa) viisi aikuista yrittää sovittaa suunnitelmiaan ja aikataulujaa, on kuitenkin niin ihanaa, että juuri nämä ihmiset ovat se minun perheeni. Ilman heitä ei olisi minuakaan. 

 Ensimmäistä kertaa kuusenkoristelussa. Pakko laittaa tähän: #rakkaus.

 Äidin perinteinen tonttupöytä.

Joulu saa siis tulla. Ja olla. Ja edes muutaman päivän voin olla vain minä, omassa pienessä kuplassani. Ei avioeroja, ei rikkoutuneita perheitä tai muuttuneita elämäntilanteita. Vain tämä hetki, minä ja mun todellisuuteni. Loppujen lopuksi, niistä pienistä jutuistahan tämä elämä koostuu.

"Oh, my love, we've had our share of tears
Oh, my friend, we've had our hopes and fears
Oh, my friends, it's been a long hard year
But now it's Christmas
Yes it's Christmas
Thank God it's Christmas."

Destination Christmas

Lontoo. Ah, tuo ihana, satumainen Lontoo. Päälimmäisenä mielessä on ne valtavat joulukoristeet isoimpien tavaratalojen seinillä, kauniit, vanhat yksityiskohdat rakennuksissa sekä luonnollisesti kohtaaminen Benin kanssa. Sitä kelloa vaan oli koko reissun odottanu --ja lopulta viimisenä iltana (?!) n. klo 19 mentiin Trafalgar Squaren läpi kävellen jokirantaan. Sitä ennen päivät kului niin, että kierreltiin kauppoja, käytiin British Museumissa, Hard Rock caféssa sekä Natural History Museumin luistinradalla katselemassa, kuinka englantilaiset nuoret (sekä turistit) ottivat haparoivia askeleitaan jäällä. Ja juu, askeleita nimenomaan. Teki mieli huudella siitä laidalta, että "Älä yritä kävellä! Liuúta vaan ja anna polvien joustaa!" Pubeissa ei käyty juuri ollenkaan, sillä jotenki se ilta vaan aina meni niin nopeesti, ettei aikaa kunnolliseen istumiseen ollu. Ja mulla oli paha taipumus joka pubin ovella sanoa "ei, tää ei tunnu oikeelta paikalta, pitäs olla jotenki erilainen paikka". Etsin koko reissun sitä täydellistä englantilaista pubia, jota ei tietenkään sitte tullu vastaan. Ei sillä, hyviä paikkoja ne meidän käymätkin pubit oli. Ja tarjosivat Grabbies-inkivääriolutta sekä mulled winea (hehkuviiniä?) lämmittämään. 

Kohokohta tais kuitenkin olla Hyde Parkiin rakennettu Winter Wonderland. Kyseessä oli eka kertaa pystytetty huvipuisto, josta löyty varmaan kolme vuoristorataa (tais kaikki olla isompia ku Suomen vuoristoradat), maailmanpyörä, karuselleja, kolmikerroksinen "vekkula", baaritiskejä, livemusiikkia, syömistä, käsityökojuja, lastenlaitteita, tarkkuusheittoa ym. ym. Ihan mieletön paikka siis! Ja mikä parasta, sisäänpääsy ilmainen. 

Ajattelin ensin kirjoittaa enemmänkin, mutta lienee parasta antaa kuvien puhua puolestaan. Ei tätä näkemättä ymmärrä kuitenkaan. Btw, kuvat ovat siskoni ottamia, joten ethän kopioi. :)

Selfridges. Määränpäänä Joulu. And it was splendid. 

^^British Museum oli hieno. Kovin montaa aluetta ei kierrelty, mutta nuo vähätkin teki vaikutuksen. Ja mua ihmetyttää edelleen se, että täälä maan päällä on tallustellu ihmisiä reilut 3500 vuotta sitten. Ja tehneet mm. tuollasia patsaita. Ja että ne on vielä säilynytkin!? Wou. #ihmeitä

Myös kallot ja luut oli mahtavia. Bones-fanina etenkin ne säväytti huomattavasti syvemmin, kuin olin ajatellut etukäteen. :D Maarit-sisko oli enemmän ihastunut Kello -huoneeseen. Nekin oli kyllä aika hienoja.

  ^^Oxford Streetin jouluvaloja. Ihan ku Tampereella. ;)

 ^^ Covent Garden ja kaupungin hienoin joulukuusi. Just tätä me tultiin katsomaan -joulua. <3 Ja kyllä vain kannatti. Samalla pääsin Jamie Oliverin ravintolaan syömään maailman parasta pizzaa, sillä se oli oikeesti ihan törkiän hyvää!

  ^^ Pieni joulupuoti. Täältä olis voinu ostaa oikeastaan ihan kaiken. Jos rakastaa joulua, rakastaa tämmöisiä putiikkeja.  

^^Natural History Museum tarjosi mielettömän hienon miljöön luistelulle.

 ^^Winter Wonderlandissa maistui lämmin ja mausteinen Mulled wine erityisen hyvältä.

 

 Tuola se on.. Ben, nimittäin. Ja ai, että, kun se sitten nurkan takaa paljastui. MAHTAVA!

"I feel it in my fingers, I feel it in my toes. Christmas is all around me, and so the feeling grows. It's written in the wind, it's everywhere I go. So if you really love Christmas, come on and let it snow." :)

See you soon, London!

Rakkautta vain -elokuva ilmestyi muistaakseni v2003. Vähintäänkin siitä asti ollaan siskon kans haaveiltu joulu-Lontoosta. Vuodenaikana (kyllä, joulu on yksi vuodenaika) tämä on ehdottomasti paras. Tai ainakin paras näistä feikki-vuodenajoista. Kauniita valoja, iloista mieltä, hyvä tahtoa, kaunista musiikkia ja lämmintä tunnelmaa. Haaveena onkin ollut päästä näkemään ja kokemaan ne joulun parhaat puolet vähän eri mittasuhteessa. Näiden lomapäivien ohjelmassa on luistelua ulkojäällä keskellä kaupunkia, Winter Wonderlandissa seikkailua sekä perinteisesti pubeissa istumista. Mietin myös paturin tuoliin istahtamista tai kynsien lakkausta, mutta saa nähä, haluanko siihen kuitenkaan aikaani kuluttaa.

Olotila on tällä hetkellä jotain väsymyksen ja hämmennyksen sekaista. Edellisiltana vietin äiti-ystävieni kanssa pikkujouluja. Kaiken kaikkiaan ihan ihana ilta, joka huipentui siihen, että lähdin yhdeltä jo kotiin. Tiskasin astiat, kävin suihkussa ja menin nukkumaan. Oli niin ihanaa tajuta, että oli pienessä humalatilassa kerrankin tehnyt fiksun päätöksen lähteä ajoissa pois!

Mutta nyt. Autoradiossa pärähti soimaan hetkeen sopivat täydelliset soinnut, "London calling". Tätä hetkeä ei vaan voi tarpeeksi hehkuttaa!

After all, magic is in the air.

Mikä musta tulee isona?

KnowHow -postaus sai mut miettimään tosissani sitä, mitä se tulevaisuus noinniinku työn puolesta vois olla. Lapsena muistan haaveilleeni lastentarhanopettajan ammatista. Äidin ammatilla lienee jotain vaikutusta olleen, mutta muistan kyllä sen, kuinka vahva hoivavietti mulla on aina ollu. Jo pienestä asti siis tiesin päätyväni tekemään tätä työtä, mitä nyt teen. Mutta sinä välissä uskaltauduin myös kokeilemaan muuta. Yhden puolivuotta jopa opiskelin Jyväskylässä fysioterapiaa. Osasyy lopettamiselle oli varmasti koti-ikävä Sulon luokse, mutta osa minusta koki etenkin huonon ensimmäisen käytännönpätkän jälkeen, että se ala ei ollut minua varten. Nyt, kymmenen vuotta myöhemmin, osaan nähdä asian ehkä vähän laajemmalla perspektiivillä ja se osa, joka lähti Sulon takia takaisin kotiin, toivoo, että olisin jäänyt. Se ammatti kuitenkin on niin paljon muutakin kuin vanhusten jalkojen venytystä. 

Ennen sosionomiopintojani kävin myös kulttuurituottajan pääsykokeissa ja pääsin kouluun. Siinä vaiheessa minulla oli kuitenkin päätös tehtävänä -lähteäkö alalle, joka kiinnostaa, mutta joka on täysin tuntematon vai vastaanottaa paikka koulusta, joka valmistaa minut ammattiin, josta olen lapesta asti haaveillut. Valitsin jälkimmäisen. Ja niinpä päädyin tähän. Voih, miks en lähtenyt kokeilemaan siipiäni?!

Nyt, äidiksi kasvaessani, kaipaan työltäni jotain muuta kuin mikä kotona työpäivän jälkeen odottaa. Lisäksi etenemismahdollisuudet päiväkotityössä ovat suhteellisen rajalliset, työn tuloksen näkee usein vasta piiiiitkän ajan päästä (eikä mahdollisesti edes itse sitä pääse todistamaan) ja alle 3-vuotiaiden ryhmässä työskennellessäni ovat toimintamallit ehkä nykyisen työnantajani ja itseni välillä hieman erilaiset. Ennen kuin sain Ainon, kuulin usein siitä, että ymmärrän asioita vasta sitten, kun minulla on omia lapsia. Nyt tässä on kuitenkin käynyt ehkä enemmän niin, että ne omat ajatukseni ja työskentelytapani ovat vain saaneet vahvistuksen. Että se minun tapani toimia onkin ehkä se tapa, jolla haluan myös jatkossa toimia. Enkä tiedä, onko se sitä, mitä minulta työssäni odotetaan. Ehkä. Ehkä ei.

Tulevaisuudessa näen itseni ammatissa, joka tuo elämään hieman haastetta, aikuisia ihmisiä, projekteja, vauhtia ja kauneutta. Mielenkiintoinen kombi, tiedän. Siksi pelottaakin, että 20-30 vuotta myöhemmin pyörittelen edelleen tätä samaa ongelmaa: Mikä minusta tulee isona?

Alat, jotka kiinnostavat ovat kauneusala, viestintä, media, floristiikka, kielet, hyvinvointi. Mitä tästä elämästä vielä tulee?! Haluaisin kuitenkin jossain vaiheessa ihan sitä työtäkin tehdä, enkä vain miettiä ja opiskella koko elinikääni.. Ja kun nyt olen jo 30-vuotias, olis ihan kivaa, jos pikkuhiljaa alkais se elämä näyttäytyä edes jollain lailla hallitulta.

Toivottavasti tuo sanoma joskus iskostuisi sisimpään. Että ei tarttis onnea ulkopuolelta etsiä.
Iloa joulunodotukseen! 

Lainattuja sanoja

"Pelkään, että
ihmiset on laitettu liikkumaan
Kiirehdi kiirehdi
ettei aivot ehtis liikaa ahdistumaan.
Pelkään, että kaikki tähtää
sokeesti vaan tulevaan,
Mun nuolet ei lennä sinne asti
Mä heitän leivän kerrallaan.

Mitä elämä tuo,
se tulkoon minun luo,
Virheen mahdollisuus ihmisyydelle sisällön suo
Me ollaan samaa tuhkaa,
samaa kevyttä ilmaa,
Joten rauha nyt,
tää maailma on vihaan kyllästynyt.

 Uskot kohtaloon tai et,
se on ihan sama kunhan ajattelet,
Tää sekunti itsensä kantakoon,
se on kaiken a ja o
Mut jos tuijotat vaan yhtä puuta
koko metsä voi kadota,
Mut jos sä näet vaan metsän
et ehkä huomaa puuta hienointa.

Mitä elämä tuo,
se tulkoon minun luo,
Virheen mahdollisuus ihmisyydelle sisällön suo
Me ollaan samaa tuhkaa,
samaa kevyttä ilmaa,
Joten rauha nyt,
tää maailma on vihaan kyllästynyt."

~ Haloo Helsinki ~

 

KnowHow

Kävin, ku kävinki siellä messuilla! Ja kuljinpa kamera kaulassa -kunnes akku loppu. Niin tyypillistä multa. Aaaargh. Mutta aika jännää oli mennä. Tuntu, että koko halli oli täynnä yläasteikäsiä ihmisiä ja luokanvalvojia. Ja minä ja Aino. Sinällään se oli kuitenki ihan hyödyllinen käynti, että ajatus opiskelusta ei tuntunu niin erikoiselta. Ehkä jopa päinvastoin. Vaikka tiedostankin sen, että näin kolmenkympin rajapyykin ylittämisen jälkeen en niin sulautuisi itseäni 10 vuotta nuorempien sekaan, niin saattaa opiskelu tässä iässä olla huomattavasti antoisampaa. Saattaisin jopa olla ihan mielenkiinnosta niillä luennoilla -en siksi, että on pakko. Ja krpaula-aamuja tuksin montaa mahtuisi mun työjärjestykseen enää tässä vaiheessa.. :D Mutta, saa nähä. Hakuajat on onneks vasta keväällä. Sitä ennen pitäis kyllä päättää, palaanko työn pariin jo helmikuulla vai ollaanko Ainon kans kotona koko kevät ja kesä.. En halua Ainoa hoitoon, enkä toisaalta töihinkään toisten lapsia hoitamaan, mutta raha. Se perhanan raha.

 

Vaasan ylpeys, Wasa Royals, oli hommannu paikalle vähän isommat maskotit. Oli myös mahdollista heitella palloa reikiin. En kokeillut.

Toisaalla sai katsella, ei onneksi testata, kamppailulajeja. Esittelyssä oli noita tollasia taistelulajeja, jotku puukot ja pamput niillä oli jossain vaiheessa käsissä. Myös semmosta potkunyrkkeilyä näyttivät. Noista lajinimistä on turha tulla oikomaan mua, kamppailulaji on kamppailulaji.

Päivän parhaat naurut tuli kuitenkin tästä alla olevasta taulusta. Tai, aluksi se nauratti, sitten aloin miettimään, että onko se ihmekään, jos Suomen tulevaisuus pelottaa. Että kun näiden nuorien käsissä on se jatko.. "Unelma-ammattisi?" Nooh, siellä oli yks Louis Tomlinsonin vaimo (se on sen Onedirectionin yks tyyppi. Kyllä, googletin.) ja yks niinkin vaatimaton "ammatti" kuin jumala. En nyt kirjottanu tuota isolla, oletan, ettei se tässä tapauksessa olis oikein aiheellista. Että näin. En malta odottaa oman tyttäreni unelma-ammattia, kun hän on teini-iässä. (Toivoisin sen olevan maatalon emäntä.)

Paikalla pääsi myös testaamaan ensiaputaitoja. Hienoa! Samaan aikaan käytävän toisella puolella hitsattiin. Se oli Ainon mielestä jännää, se. :)

Ja eikai me Pohjanmaalla oltais, jossei paikalle olis haettu myös hulluista hulluimpia, Duudsoneita. Tällä kertaa kuitenkin vain Activity Parkin mainospisteen muodossa, ja menokin oli aivan crazya. Eikä ne oikeet tyypit ollu ees mestoilla.

Jotkut onnekkaat ovat selkeästi löytäneet sen oman juttunsa. Yllä taidonnäytettä konditoriamaailmasta.  Messuilta löytyi myös muita kädentaitajia, jotka näyttivät osaamistaan messukävijöille!

Kokonainen osasto oli luotu nuorille yrittäjille. Täältä löytyi mm. Lastenjuhlien järjestelyä, kädentaitoja, kotitekoista suklaata, pussukoita... Ja idea nimenomaan siinä, että kaikki ovat omia yrityksiään. Mm. lastenjuhlia ja lapsiparkkeja järjestävä porukka oli lähihoitajaopiskelijoita, jotka ovat laittaneet toiminimen ensi kevään ajaksi ja tekevät töitä opintojen ohella. Näppärää. (Luulis, ettei kukaan näistä yrittäjänuorista ole se, jonka haaveammatti oli olla jonkun vaimo.)

Parasta aamupäivässä oli kaiken tämän jälkeen hän ^, Fredrik Furu. Nimen olen niiiin monesti paikallislehdissä ja mainoksissa nähnyt, mutta nyt taisin eka kertaa oikeasti häntä kuulla. Ja oli hyvä. Suosittelen, mikäli yhtään innostuu (joinakin päivinä ainakin) ruotsinkielisestä, akustisesta popista. Tai, musiikkityyli on aiemmin ollut sitä sellasta Thomas Ledin tyyppistä, mutta vain coolimmalla ja nuorekkaammalla otteella. 2012 ilmestyi hieman elektronisemmalla otteella tehty levy, uusimmasta en vielä tiedä. Tätä meen kuuntelemaan joskus ihan pubiinkin. Iso peukku!

Sämpyläntuoksuista päivää!

Tänään leivottiin sämpylöitä. Ja opeteltiin palapelin tekoa. Samaa palapeliä tehtiin uudelleen ja uudelleen arviolta 50 kertaa. Illalla käytiin myös puistossa, siitä en vaan ottanu (nyt) kuvia.

Huomenna mennään KnowHow -messuille etsimään mulle opiskelupaikkaa tai ammattia. Tai molempia.

 

Nää sämpylät oli niin sairaaaan hyviä, että oisin voinu syyä pellillisen. Ja näistä käy kiittäminen Sannia.

 

Sämpylöiden paistuessa oli hyvä hetki testata palapelien tekoa. Ai, että oli huisia! Ainon jaloista löytyy muutes päivittäin nuo keltaset kumpparit. Mutta ihmekkös tuo, onhan ne aika coolit. Ja niistä taas käy kiittäminen Suloa. 

Huomisia messuja odotellessa. Pitääks mun nyt bloggaajana kulkea sielä kamera kaulassa kuvia napsien ja sen jälkeen kertoa siitä täälä?

Teetä ja tikkausta

On taas se aika vuodesta. Se, kun saa kaivaa presso-pannun kaapin perältä, sytyttää kynttilät ja istua alas nauttimaan kuppi tai kaksi kuumaa. Tänään se oli vielä teetä, mutta luulenpa testaavani jotain omatekoista glögiäkin loppuvuotta kohti mennessäni. Tänään en ole vielä istunut sohvan nurkassa ollenkaan, luulenpa skippaavani sen tältä päivää kokonaan. Aamulla heräsin puoli kuudelta laittamaan Ainolle tuttia suuhun, enkä sen jälkeen saanut huoliltani unen päästä uudelleen kiinni. Tällä hetkellä mieltä painaa mahdollinen paluu työelämään suunniteltua aikaisemmin, sekä se käsittämätön fakta siitä, että miljoonani on lähestulkoot kulutettu. Kaikkea tarpeellista niillä on hommattu, mutta silti.. en tajua.  Kuka mut opettaa hoitamaan raha-asiani KUNNOLLA?! Kasva jo aikuiseksi!

Lisäksi aloitin toissailtana tikkaamaan lapasia. Pienet taputukset mulle! Sain kolmekymppislahjaksi lankakerät ja puikot (huippua!!), joten nyt on aika ottaa ne käyttöön. Haaveissa on söpöt, omatekoiset lapaset, jotta voisin jatkossa tikata myös muille, mutta saas nähä. Aina tää alotus on vaikiaa, vaikka sen tekee joka vuosi. Niin, tai joka vuosi tosiaan alotan sen kerran. Aika ihme, vaikkei tuukaan jo takaraivosta tuo kaikki.

 

Parasta tässä hetkessä on kuitenkin se, että tiedostaa lähdön lähenevän.. Nimittäin Lontooseen! Kerran aiemmin olen Lontoossa käynyt, mutta silloin nähtävää oli niin paljon, että tais se pelkkä ihastelu ja pysähtyminen jäädä tekemättä. Nyt on kuitenkin suunnitelmana nauttia jouluisesta kaupungista, käydä luistelemassa Natural History Museumin edessä ja ehkä nauttia pari tuopillista Strongbowta. Ja ehkä jopa uskaltaudun etsimään sen täydellisen... siiderin. Voi Lontoo, kuinka sinua kaipaan! Itsenäisyyspäivä Suomessa karjalanpaistin ja linnanjuhlien parissa vaihtuukin illaksi Lontoossa maailman parasta tunnelmaa hengitellen. Love it.  

Kuten Joey sen sanoisi, "Lodon, baby!"

Positive thinking

Eilisillan synkkyydestä selvittyäni (yleensä ne hyvät yöunet riittää), on tää elämä taas näyttäytyny varsin hyvänä. Eihän tää elo hassumpaa ole, kun pitää positiivisen ajattelun yllä ja keskittyy olennaiseen. Kuulostaa helpolta -eikä se oikeesti niin vaikeeta olekaan. Hankalinta on ehkä se, että suomalaiseen tapaan ei kuulu olla ilonen ja onnellinen koko ajan. Valittaminen on sisäänkirjotettu mekanismi. Tai, mulla ainaki tuntuu olevan..
Näin en kuitenkaan toivois olevan, joten muutokselle on tilausta. Ja muutos lähtee sisältäpäin, eikös?

Listasin asioita, jotka tekee elämästä mukavan. Edellisessä postauksessa kirjotin eron huonoista puolista, mutta hyvistä puolista en suostu kirjoittamaan. Tässä erossa kun ei mun mielestä oo mitään hyvää. Elämässä sen sijaan on. 

1.Valinnanvapaus. Mulla on ihan mahtava elämäntilanne siinä mielessä, että pystyn elämään arkeani periaatteessa missä vaan. Ainon kanssa pystyy helposti matkustamaan, eli voimme liikkua ja matkustaa tarpeen ja halun mukaan kuinka päin tahansa. Aika huippua.

2. Lapsiarki. Se on helppoa. Noinniinku periaatteessa. Aino nukkuu suhteellisen hyvin, on ollu tosi vähän sairas (paitsi menneenä syksynä melkeen koko ajan..) ja syö käytännössä kaikkea. Lisäks se on 90% ajasta hyvällä tuulella, naurelee ja juttelee ja pelleilee ja hassuttelee. Huutelee mua äidiksi ja matkii mun tekemisiä ku pieni apina. Pakkohan tästä on tykätä. :)

3. Ystävät. No, ne on vaan korvaamattomia. Rakastan.

4. Perhe. Sehän mulla on oikeastaan ihan maailman paras. Välillä ketuttaa ja ärsyttää, mutta enpä niitä vaihtais mihinkään. Ihania hetkiä heidän kanssaan saa viettää.

5. Musiikki. Paras keksintö, mitä on koskaan tehty. :D Ihan käsittämätöntä, kuinka paljon musiikilla voi vaikuttaa mielialaan. Kuinka paljon siitä saa voimaa ja iloa ja hyvää mieltä. Unohtamatta sitä, kuinka paljon iloa se tuo esimerkiks Ainolle! Mitä isommaks hän kasvaa, sitä enempi musiikki kiinnostaa ja menee kroppaan. Aivan loistavaa!

Viikonloppuna oli paljon mukavia hetkiä ja ihania ihmisiä ympärillä, kun Ainon kummit kävi kylässä oman poikansa kanssa. Lapsilla on aika lailla vuosi ikäeroa, joten oli hauskaa muistella aikaa, kun Aino oli saman ikänen --eihän sitä enää muista.

Ps. Yrittäkää opettaa lapselle, joka on juuri puheenopettelun kulta-ajassa, rimpsu "Mun mummoni muni mun mammani, mun mammani muni mun." Saatte vuosisadan naurut.

Serkkukohtaaminen. ♡

Listausta

Avioeron tullessa yhä todellisemmaksi, on syksy ollu melkosta alamäkeä. Joulun lähestyessä tilanne muistuttaa itsestään harva se päivä, ja kauhulla odotan sitä päivää, kun aattopäivä koittaa ja pitäisi pystyä nauttimaan siitä täysin ja antaumuksella. Muusta en tiiä, mutta  Ainon kanssa vietän jouluni. Jos Sulo kaipaa lastaan luokseen, minä tuun mukana. Piste. 

Noo, tästä ei siis olla vielä puhuttu. Mutta tämmönen olo mulla on.

Yksinelämisen opettelu ja arjen uudelleensuunnittelu on pistäny miettimään, mikä kaikki tässä erossa oikein on paskinta. Listasin muutaman monista.

1. Huumorin puute. Vaikka tyttäreni huumori vaikuttaakin olevan juuri sitä oikeaa, on se vaan kurjaa, kun ei ole ketään aikuista arjessa, jolle jakaa ne hyvät jutut ja sattumukset. Ystäville voi toki kaikenlaista kertoa, ja varsinkin tuon whatsappailun myötä myös tämä osa elämästä on paremmin pidetty kunnossa. Mutta kaipaa sitä tiettyä huumoria. Sitä, joka joskus yhdisti meidät pariskuntana niin, että monet saivat vain ihmetellä.

2. Rikkinäiset asiat. Tällä hetkellä mulla on rikki imuri, verhotangosta puuttuu ne kiinnityssysteemit, netti ei pelitä kunnolla ja viikko sitte saapunu Sonera Viihde kaipas seki ylimääräsiä aivoja käynnistyäkseen. Maailman rasittavin tunne on toisaalta se, ettei pärjää itsekseen. Että on asioita, joita ei osaa tai pysty tehdä. Nyt yksineläessä etenkin. Avun pyytäminen vit**taa, etenkin, jos joutuu pyytämään apua exältään. 

Parisuhteessa ollessani, ja siihen tottuneena, se tosiasia, ettei osaa kaikkea, ei haittaa. Mun mielestä on ihanaa ajatus siitä, että pariskunnat täydentää toisiaan. Että on ok, jos joutuu pyytämään apua ja toisaalta tulemaan vastaan ja tekemään enemmän niitä asioita, joissa on itse hyvä. Asioiden romantisoiminen tekee kaikesta helpompaa. Ja suloisempaa. ;)

3. Huolehtiminen. Kun ero tapahtuu siinä vaiheessa, kun lapsi on pieni, joutuu heittämällä aivan uudenlaiseen huolen ja huolehtimisen aallokkoon. Vastuu painaa, vaikka sen jakaakin edelleen toisen kanssa. Aina voi soittaa ja pyytää käymään, hoitovuoroja on pyöritelty tarpeen mukaan ja homma toimii (toistaiseksi ainakin). Mutta kun ajoittain kaipaisi sitä, että joku huolehtisi minusta.

4. Illat. Ja aamut. Oikeastaan mikä tahansa vuorokaudenaika. Illalla harmittaa, kun istuu yksinään sohvan nurkassa telkkua katsellen tai kun silittää vaatekasoja tai miettii seuraavan viikonlopun ohjelmaa. Aamulla harmittaa, kun ei ole ketään, kelle antaa aamusuukkoa tai toivottaa hyvää työpäivää. Arjen jakaminen on aika iso juttu. On päiviä, jolloin yksinoleminen suorastaan huutaa hallelujaa, kun ei tarvi jutella kenellekään tai miettiä toisen olemassaoloa. Mutta sitten sitä päivää yleensä seuraa se toinen päivä. Se, kun yksinoleminen saa huutamaan jotain aivan muuta.

5. Kosketus. Ihminen elää kosketuksesta. Halauksista, kädestäpitämisestä, suukoista ja silittämisestä. Do I need to say more?

Parhaina päivinä oon hemmetin ylpeä siitä, että oon elossa ja hengitän omilla keuhkoillani ja pysyn pystyssä omilla jaloillani. Arvostan suuresti heitä, jotka elävät elämänsä yksin -olematta yksinäisiä. Minun elämäni on suunniteltu osaksi yhteistä elämää, minä olen osa meitä. Enkä pyytele sitä anteeksi. Olen aina rakastanut ajatusta siitä, että kukaan ei ole tässä maailmassa yksin. Me kaikki olemme osia toisistamme. Toimimme parhaiten silloin, kun kaikki palaset ovat kohdillaan. 

Se kai tässä niin tympiikin -se, ettei ne palaset ollutkaan kohdillaan, vaikka niin oli aina luullut. 

Kuinka monta kertaa voi sanoa olevansa pettynyt (ja vähän vihanen) tähän eroon, ennenku se alkaa kuulostaa jankkaukselta?

Suklaan lumoissa

  

Mulla on viime viikot ollu ihan järkyttävä suklaanhimo! Karkeista ja pullista ja muista on helppo kieltäytyä, mutta suklaa. Ei puhettakaan! Jossei joka kauppareissulla tartu jonkulainen patukka mukaan, niin melkeen joka toisella. En tiiä, onko kyseessä tää syksy, naistenvaivat vai ihan vaan makeanhimo tai muu tekosyy, mutta välillä en voi aatella muuta. Kamalaa! :D Jotenkin kun sais ittensä ruotuun ennen joulupyhiä, ei suklaarasioita tyhjentäessä olis niin huono omatunto. Koska koko se nautinto menee ihan piloille siinä vaiheessa, kun omatunto alkaa huutamaan olkapäällä. Siinä vaiheessa toivoo, että kun osais syödä herkkuja vaan sillon tällön, ne oikeasti myös tuntuis herkuilta. Kun se on osa jokapäpiväistä ruokailua, ei se enää ala tuntua "kivalta vaihtelulta". Blaaah. Kunpa tää tästä. 

Asiaahan ei tietenkään auta se, että...

Kaveri vinkkas leivontablogiin, joka pitää sisällään toinen toistaan herkullisempia ohjeita. Jatkossa mun leivonnaiset taitaa kaikki tulla sieltä, joten kokkikirjoja ei tartte mulle hankkia. ;) Noo, on niitäki ihan kiva selailla netin ohella. Blogista löytyy paljon erilaisia keksiohjeita, joissa suurinta roolia (kuten muissakin leivonnaisissa) näyttelee suklaa. Ah, tuo maailman paras riippuvuutta aiheuttava mielihyväaine. Näissä kyseisissä kekseissä on amerikkalainen ote rapean reunan ja pehmeän sisuksen muodossa. Täydellisiä siis. Suklaan oli tarkoitus olla pelkkää valkosuklaata, mutta muistaessani määrät väärin, jouduin täydentämään tarvittavan määrän tummalla suklaalla. Ei huono vaihtoehto sekään! Tumma suklaa tuo muuten makealle maulle mukavaa tasapainoa. 

White chocolate chip cookies
Noin. 16-18 isoa keksiä

170g voita, huoneenlämpöistä
2dl fariinisokeria
1/2dl sokeria
1 kananmuna, huoneenlämpöinen
4dl vehnäjauhoja
1 tl ruokasoodaa
1 tl vaniljasokeria
1/4 tl suolaa
250g valkosuklaata, karkeasti rouhittua

---

175C ja n.12-14min, keksin koosta riippuen.

Valmistus:

1. Vaahdota voi ja sokerit. Sekoita joukkoon kananmuna. Lisää keskenään sekoitetut kuivat aineet.

2. Kääntele taikinaan pilkottu suklaa. Nosta taikina jääkaappiin väh. 30minuutiksi.

3. Lämmitä uuni 175 C. Pyöritä taikinasta reilun kokoisia palloja, jätä muutama sentti väliä pallojen väliin.

4. Paista keksejä n. 12-14 min keksien koosta riippuen. Ota pois uunist, kun reunat saavat vähän väriä. Älä paista liikaa, jotta keksi jää keskeltä pehmeäksi.

Anna itselles lupa nauttia! :)

Syyskelejä

Menneet kaks viikoa on pitäny sisällään lähes kaikenlaiset syyskelit. On ollu aurinkoa, vesisadetta ja lunta. Aino on tykänny joka kelistä, joten ulkoilulle ei oo oiken ollu esteitä. Jossei omaa laiskuutta oteta huomioon. Sopivasti juuri ennen kunnon sadekautta sain vihdoin hommattua tytölle sadekamppeet kirpparilta ja juuri ennen kunnon ensilunta saatiin toppahaalari. Kyseinen haalari on kuitenki vähän vanhempaa mallia, joten uudempaa joutunee hankintalistalle laittaa.. ;) tuo on tommonen rymyhaalari. Vaikka käytössä se kuitenki hyvin ajaa asiansa. 

Isänpäivää Aino sai viettää isänsä ja isovanhempiensa kanssa. Lunta maakunnassa oli paljon enempi ja Aino pääs tutustumaan lumeen muutenki ku jäisen ja liukkaan kelin muodossa. Lumessa oli kuuleman mukaan kiva tehdä polkuja, mutta vissiinki vaan koskemattomaan lumeen uskalsi astua. :D On se vaan eri tyttö.

Ennen lumentuloa keli oli tosi sateinen. Käytiin yks sadepäivä Ainon kans iltakävelyllä ja hauskaa oli! Eka kertaa sai luvan kans hyppiä vesilätäköissä, hyppiä ja roiskuttaa vettä. Aino halus mennä tuohon kadulla olevaan (kuva alla) lätäkköön. Kielsin menemästä, kun on yritetty opetella suojatien käyttöä. (Eli autotielle ei mennä muutako suojatien kohalta.) Fiksu tyttö kun on, niin hän käveli suojatielle ja sieltä kiersi aina tohon lätäkköön. :D Siitä sitte nous takas jalkakäytävälle ja uus lenkki suojatien kautta! Muutama näitä, kun liikennettä ei ollut ja sit jatkettiin matkaa. 

On jotenki ihana huomata, kuinka tuo tyttö on jo ihan oikea ihminen, oikea lapsi. Hetki sitte  hän oli vielä vauva, nyt jo erittäin näppärä, loistavan huumorintajun ja tilannetajun omaava neiti. En ehkä kestä seurata sitä kasvua ja kehitystä! ♥

#kenu14

Mietin tuossa aiemmin tällä viikolla, että mistä aiheesta kirjoittaisin seuraavaksi. Mielessä on ollut kaikenlaista omasta jaksamisesta keskustanuoriin sekä arjen pyörimisestä tulevaan talveen. Päädyin kuitenkin siihen, että kirjoitan noista Keskustanuorista. Tämä on nimittäin se viimeinen virallinen vuosi osana tuota jengiä, eikä helppoa ole päästää irti. Ei todellakaan. Mukana ehdin aktiivisena olla vain pari hassua vuotta, mutta tuona aikana ehdin saada ympärilleni sellaisenkin joukon ihmisiä, että saa kauan vastaavaa hakea! On kuin siskoista ja veljistä joutuisi luopumaan. Yksi parhaista asioista siinä on ollut se, että sen jälkeen, kun siskoni (siis ihan oikea sisko) minut mukaan houkutteli ja "laittoi pärjäämään", olen saanut porukasta ihan omia ystäviä. Niin rakas, kun siskoni minulle onkin, on ihanaa huomata, että joillekin olen ihan vain Anu. En "se sisko" -Anu. Oman identiteetin metästäys ja rakentaminen on aika oleellista tämmösessä porukassa. Toki siellä voi jonkin aikaa mennä muiden siivellä niin sanotusti, mutta jossain vaiheessa näkyy läpi, mikäli ei ole sitä, mitä oikeasti on. Ja tuohon porukkaan mahtuu kyllä niin iso väkimäärä ihmisiä, että siellä saa varmasti olla täysin oma itsensä. Ei tarvitse esittää ketään eikä mitään muuta.

Viikko sitten olin juuri matkalla kotiin Liittokokouksesta, Oulusta. Viikonloppuun mahtui hienoja kohtaamisia, henkilövalintoja liiton hallitukseen, vihreän talouden linjauksia sekä iso nippu aloitteita. Kaiken tämän kruunasi se, että ensimmäistä kertaa uskaltauduin itse puhujapönttöön pitäessäni lyhyen kannatuspuheenvuoron kahden hallitukseen ehdolla olleen nuoren puolesta. Ääni ja kroppa väristen ja täristen pidin puheeni, ja olin niin ylpeä itestäni! Harmittelin, etten ollu aiemmin uskaltautunu pönttöön kiipeämään, mutta nyt oli korkea aika. Ja hienoa oli! Pönttöneitsyys menetetty!

Myöhemmin teki vielä mieli mennä alotteiden aikaan puhumaan mm. koululiikunnan sekaryhmiä vastaan, subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaamisen puolesta sekä olisin halunnut julkisesti vastustaa kansalaistaidon lisäämistä oppiaineeksi. Niissä kohdin rohkeuteni ei ollut riitävän nopeaa, joten mutisin paikallani ja valitin ystävälleni lapsellisista kannanotoista.. Mutta eipä auta valittaa -demokratia on hieno asia, joten enemmistön päätöksiin on sopeutuminen! :)

Keskustanuorissa uskalletaan olla eri mieltä. Myös pariskuntien kesken. ;)

Öinen Tietomaa. Räntäsade toi kivan lisän kuvaan.

Marianna  ♥

Keskustanuorten liiton hallitukseen valittiin sunnuntaiaamuna viisi uutta jäsentä. Kisa oli yllättävän tiukka, sillä varainaisten lisäksi varajäseneksi pääsi kaksi henkilöä, joista toinen tasaäänien jälkeen arvalla. Lisäksi oli vain kolmesta äänestä kiinni, kuka varalle loppuviimein edes pääsi. Jälleen kerran tuli todistettua se, kuinka merkittävä äänestysoikeus on. Demokratiassa yksi parhaista asioista on nimenomaan äänioikeus! Käyttäkää, ihmiset, ääntänne! Äänestäkää. Äänestäkää aina, kun siihen saatte mahdollisuuden. Vain siten voimme kaikki olla osa Suomea, jota myös Maailman Parhaaksi Suomeksi kutsutaan. :) Enkä ihmettele; on täällä vaan melkonen sakki mahtavia typpejä. ♡

Ps. Mahtavia tyyppejä oli myös Oulun tyypit -nimisen kuoron laulajat. Saimme kunnian kuulla heidän lauluaan lauantai-iltana kaupunginvastaanotolla. Esittivät mm. Finlandia-hymnin. Törkiän komiaa!

Muutoksia blogissa

Ihan ajattelin ilmoittaa, että blogin ulkoasussa tullaan näkemään tulevien viikkojen aikana muutoksia. Haluaisin saada tästä enemmän omannäköiseni, mutta minulla ei taida olla tarvittavia taitoja muokata pohjaa ja gadgetteja haluamikseni. Niinpä tukeudun ystävän apuun (jossain välissä..) ja suoritan muodonmuutosta tämän parissa.

Vähän olen jo saanut aikaan, mutta "sitä oikeaa" etsin vielä. Samalla toivoisin saavani aikaan jonkinlaisen punaisen langan sen suhteen, kuinka näitä tekstejäni kirjoitan. Minä itse en siis lainkaan pidä siitä tavasta, jolla kirjoitan :D Haluaisin olla enemmän ..en minä tiiä. Enemmän jotain. Mutta ehkäpä tässä ajansaatossa kehityn kirjoittajana ja bloggaajana. Niin paljon, että voin itseäni bloggaajaksi ees tituleerata. En myöskään pidä siitä, millaisia kuvia tänne olen laittanut. Tai, tavallaan kuvissa ei mitään vikaa, mutta voisi niiden ulkonäkö olla vähän viehättävämpi.. asettelu kuvissa on olematon, enkä aina tykkää niiden värimaailmastakaan. Kunhan saan aikaa, opettelen muokkaamaan kuvani paremmiksi -joko jo niiden ottovaiheessa tai sitten jälkikäteen.

Parasta tässä kaikessa on kuitenkin se, että minulla on nyt tietokone. On laite, jolla pystyn ihan oikeasti tekemään näitä asioita ja panostamaan tähän kaikkeen. Tämä peruskirjoittaminenkin on jo niin paljon helpompaa ja nopeampaa! Ai, että voi ihminen olla pienistä asioista onnellinen!

Fiilistelyä sieltä ja täältä

Pari viikkoa sitte sain hyvän ystäväni kylään viikonlopuksi. Hän ei ollut aiemmin käynyt Vaasassa, joten pakollinen kiertoajelu oli paikallaan. Parasta oli kuitenkin se, kun lauantaiaamuna hoksasin viedä hänet Strömsön kartanoa katsomaan. :) Paikalla ei tainnut olla muita, talo näytti kummallisen rauhalliselta. Tv:stä tutut paikat oli kuitenkin hienoa tunnistaa! :D

Kaikki lähtee ajatuksesta.

Nämä yksityiskohdat arkkitehtuurissa on niitä, jotka erottaa rakennukset toisistaan. On tosi sääli, ettei nykyaikana arvosteta tämmöstä, vaan kaikki uudisrakennukset on samasta muotista suorine linjoineen ja kovine yksityiskohtineen. Minä arvostan niitä pieniä juttuja, jotka tekee kaikesta yksilöllistä. Mutta, kauneus on katsojan silmissä. :)

Viikko sitte käytiin Helsingissä ja Espossa. Saatiin matkustaa junalla, mikä tämän neidin kans sujuu todella hyvin! Mahtavaa. 

Aino sai lähtiessämme serkultaan tommosen pehmokoiran. Sen kans Aino matkusti oikeestaan koko pitkän matkan kotiin. 

Isovanhempienpäivänä oli hyvä istua tummun kainalossa. ♡

Helsinki on kaunis. Yksityiskohtina löytyy mm. Joukahainen. :)