tiistai 27. tammikuuta 2015

Töitä, töitä

Kerroin tossa aiemmin, että muutoksia on tiedossa. Nooh, vielä kolme (viisi) päivää hoitovapaita jälellä, sen jälkeen tapahtuu paluu työelämään. Tämän kaiken piti tapahtua vasta elokuun alussa, mutta kohtalo puuttui peliin ja järkkäs mut töihin jo nyt. Aino sai hoitopaikan tosi ihanasta päiväkodista, jossa tämä viikko tutustutaan hoitajiin ja ympäristöön kaikessa rauhassa. Olo on sen suhteen onneks niin rauhallinen, ku vaan voi. Eikä tunnu tällä hetkellä niin pahalta, ku vielä viikko sitte.. Päätöksen tehtyäni olin kuitenki suhteellisen innoissani tästä muutoksesta. Jo siitäkin syystä, että nyt sain ihan oikean (teko)syyn ostaa oman auton. Eikä mitä tahansa autoa, vaan Mazda 3:sen. Sulo ei koskaan sitä mulle suostunu ostamaan, joten nyt ei tarttenu kysellä lupaa keltään. Paitsi pankilta. ;)

Nämä kaks vuotta pois työelämästä on jossain määrin ollu mun elämäni parhaat vuodet. Siinä, missä niihin vuosiin mahtuu sekä paras että kamalin hetki, on todellisuus kotiäitiydestä kuitenkin ollu juuri sitä, mitä kuvittelinkin. Ainon kanssa vietetty aika on ollu ihan uskomattoman mukavaa -kuitenkin. Hermot menee välillä, ja Ainokin osaa matkia, millanen ääni siitä lähtee.., mutta kun se hali ja suukko ja hymy tekee niistä kaikista pahoista hetkistä täysin sen arvoista. Sitä ei voi selittää, eikä sitä voi kuvailla. Se täytyy itse kokea. Eikä kenenkään muun lapsen hymy ja ääni tunnu samalta, kuin oman lapsen. Äitiys on huippua.

Ainon ollessa lähes päivälleen 1v 10kk, alkaa hänen päiväkotielämänsä. Siihen mennessä hän on oppinut mm.

- sanomaan "äiti", "Aino" ja "isi" sekä reilusti muita sanoja
- hyppimään tasajalkaa
- laulamaan (tunnistettavasti) abc-songia
- pissaamaan pottaan (välillä jopa tunnistaa hädän etukäteen ja ilmoittaa siitä!?)
- syömään itse
- vaatimaan haluamansa
- iloitsemaan hassuttelusta
- pussailemaan 

Tämä on ollut elämisen arvoista.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti