Elämään on kuulunut viime viikkojen aikana taas vaikka ja mitä. Ylämäkiä ja alamäkiä. Maalla vietetyn viikon huipensi se, että koiramme karkasi. Niin, se koira, joka oli miehelleni niin rakas ja tärkeä. Ja vieläpä se pääsi karkuun minun silmieni alla. Pidin sitä pihapiirissä vapaana, sillä sen sai houkuteltua takaisin aina makkaralla tai huutamalla "nakki!". Kyllä, se oli juurikin niin helppoa. :) Tällä kertaa nakit eivät riittäneetkään, vaan koira pääsi hajun perässä sen verta kauas, ettei enää ottanut huutojani kuuleviin korviinsa. Mitä sille tapahtui, ei tiedä kukaan. Siitä on nyt kolme viikkoa suunnilleen aikaa, eikä mitään havaintoja ole tullut. Uskomatonta.
Koiran karkaaminen sattui siinäkin mielessä tosi huonoon väliin, että olin juuri viikon sen kanssa viettäneenä tottunut ajatukseen, että ehkä meistä sittenkin voisi tulla kavereita. Minulla ei tuohon koiraan ollut kovinkaan lämpimät välit johtuen ehkä raskaasta vauva-ajasta sekä siitä, ettei sitä koiraa koskaan oltu koulutettu ihan viimisen päälle. Nyt minulla kuitenkin oli jo positiivisempi ajatus sen suhteen, että haluaisin ehkä lähteä sen kanssa johonkin koulutukseen mukaan, mahdollisesti joskus jopa kokeilla agilityä. Se oli ollut haaveeni silloin koiran ottamisen hetkellä, mutta enpä koskaan ollut niin reipas siihen hommaan lähteäkseni.
Nyt oli siis uutta energiaa kehissä, mutta karma päätti puuttua peliin, eikä antanut minulle mahdollisuutta uuteen alkuun. Liekö tämä merkki myös muusta uuden alun menettämisestä, mene ja tiedä..
Nyt viikojen jälkeen olo on edelleen tosi epätodellinen. Valokuvia ja videoita katsoessani mieleni valtaa ihan älytön suru ja paha mieli. Varsinkin A alkoi olla kiintynyt siihen koiraan, ja osasimme jo kuvitella, kuinka muutaman vuoden päästä A menisi perässä ja leikkisi sen kanssa kuin parhaat kaverukset. Tämä alkoi näyttää minunkin silmissäni varsin mukavalta skenaariolta! Nyt A halailee pehmoleluja ja kaikkea pehmeää, sekä hihkuu koirille aina niitä nähdessään. Tyttö-parka.
Mieheni ei onneksi ole näyttänyt kovinkaan vihaiselta. Tai siis vihaiselta minulle siitä, mitä pääsi tapahtumaan. Surullinen hän tottakai on, sen huomaa. Omassa päässäni ehdin jo ajatella, että "No,niin. Tämä on se viimeinen niitti tähän eroon!" Silloin heti koiran karkaamisen jälkeen soitin mieheni paikalle, jonka jälkeen vietimme aika paljon aikaa yhdessä koiraa etsiessämme ja A:n hoitoja sovitellessamme. Se oli luontevaa ja mukavaa. Ja kotiin palatessa kirpaisi todellisuus taas niin kovalla kädellä.
Jotain hyvääkin viikkoihin on toki mahtunut, sillä A täytti viikko sitten 1 vuoden! Voi ei! Vauvani ei olekaan enää vauva. Askeleitakin on jo ottanut, joten kunhan lähtee kävelemään, ei enää vauvasta voi kyllä puhua.. Aaaah, surullista. :) Mutta silti olo on niin onnellinen. Minulla on 1-vuotias tytär. <3
Taidan kirjoittaa paremmista päivistä kokonaan uuden postauksen.
Koiran karkaaminen sattui siinäkin mielessä tosi huonoon väliin, että olin juuri viikon sen kanssa viettäneenä tottunut ajatukseen, että ehkä meistä sittenkin voisi tulla kavereita. Minulla ei tuohon koiraan ollut kovinkaan lämpimät välit johtuen ehkä raskaasta vauva-ajasta sekä siitä, ettei sitä koiraa koskaan oltu koulutettu ihan viimisen päälle. Nyt minulla kuitenkin oli jo positiivisempi ajatus sen suhteen, että haluaisin ehkä lähteä sen kanssa johonkin koulutukseen mukaan, mahdollisesti joskus jopa kokeilla agilityä. Se oli ollut haaveeni silloin koiran ottamisen hetkellä, mutta enpä koskaan ollut niin reipas siihen hommaan lähteäkseni.
Nyt oli siis uutta energiaa kehissä, mutta karma päätti puuttua peliin, eikä antanut minulle mahdollisuutta uuteen alkuun. Liekö tämä merkki myös muusta uuden alun menettämisestä, mene ja tiedä..
Nyt viikojen jälkeen olo on edelleen tosi epätodellinen. Valokuvia ja videoita katsoessani mieleni valtaa ihan älytön suru ja paha mieli. Varsinkin A alkoi olla kiintynyt siihen koiraan, ja osasimme jo kuvitella, kuinka muutaman vuoden päästä A menisi perässä ja leikkisi sen kanssa kuin parhaat kaverukset. Tämä alkoi näyttää minunkin silmissäni varsin mukavalta skenaariolta! Nyt A halailee pehmoleluja ja kaikkea pehmeää, sekä hihkuu koirille aina niitä nähdessään. Tyttö-parka.
Mieheni ei onneksi ole näyttänyt kovinkaan vihaiselta. Tai siis vihaiselta minulle siitä, mitä pääsi tapahtumaan. Surullinen hän tottakai on, sen huomaa. Omassa päässäni ehdin jo ajatella, että "No,niin. Tämä on se viimeinen niitti tähän eroon!" Silloin heti koiran karkaamisen jälkeen soitin mieheni paikalle, jonka jälkeen vietimme aika paljon aikaa yhdessä koiraa etsiessämme ja A:n hoitoja sovitellessamme. Se oli luontevaa ja mukavaa. Ja kotiin palatessa kirpaisi todellisuus taas niin kovalla kädellä.
Jotain hyvääkin viikkoihin on toki mahtunut, sillä A täytti viikko sitten 1 vuoden! Voi ei! Vauvani ei olekaan enää vauva. Askeleitakin on jo ottanut, joten kunhan lähtee kävelemään, ei enää vauvasta voi kyllä puhua.. Aaaah, surullista. :) Mutta silti olo on niin onnellinen. Minulla on 1-vuotias tytär. <3
Taidan kirjoittaa paremmista päivistä kokonaan uuden postauksen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti