Huumaa ja hurmiota

Otsikko saattaa antaa vähän turhanki onnellisen kuvan, mutta toisaalta ehkä se saa aikaan sen, että ajattelee asioita positiivisemmin. Eli siis, kun ajattelee asioita ihan "hirmu positiivisesti" ne tuppaa olemaan ees vähän positiivisempia. :) Hommahan toimii myös päinvastoin. Kun jokin asia tympii, sitä alkaa helposti velloa siinä kurjuudessa, jonka jälkeen se kurjuus saa aivan uudet (epätodelliset) mittasuhteet. Joten toivonmukaan tää nyt toimii. :D

A on oppinu kävelemään! Miettikää. Tai, konttaamalla se pääsääntösesti vielä liikkuu, mutta motivaatio siihen kävelyyn on ihan älytön! :) Kun ite jaksais jotain junnata kerrasta toiseen, ni elämässä saavuttais varmaan tosi paljon enemmän. Hauskaa on myös huomata, kuinka se jatkuvasti hommaa ittensä tilanteisiin, jotka on haastavia. Esim. kävelee vessan ovelle, jossa on pieni muutaman sentin korotus. Siinä se sitte yrittää päästä sinne ylös ja taas takasin alas, vaikka joka kerta se pyllähtääki. :D Toinen hauska on sellanen rottinkinen laatikko, jonka päälle sen on ihan pakko kiivetä. Siinä se sitte mahtuu just ja just kääntymään ympäri, hyvällä tuurilla jopa niin, ettei jalat putoa päältä pois välillä. Kauhuissaan se välillä on ja ähisee ja puhisee, mutta kunhan minä istun vieressä, se jaksaa ja jaksaa vääntää siinä. Uskomatonta sinnikkyyttä! Muistuttakaa mua tästä sitte, kun se sinnikkyys onkin suunnattuna johonkin ei-niin-mieluisaan teini-iässä..

Tästä mää nyt sit lähtisin..

Maagiset taikatossut, joilla ensimmäiset pitkät kävelypätkät mentiin.

Mieltä piristää hirmu paljon myös se, että tää kevät on jo näin pitkällä. Pääsiäinen on yks mun lempijuhlia vuodessa. Etenki tänä vuonna, kun ei kesään oikeasti oo enää pitkä matka! Mullapa on vielä vajaa viikon lomareissu tiedossa pian, ni Vappukin on täällä IHAN JUST! :D Kesän merkkejä on luonnolliseti luonnossa tapahtuvat, mutta myös ihmisten käyttäytymisessä tapahtuvat muutokset. Vastapäätä olevan ST1:n pihalla alkaa pyöriä enempi ja enempi porukkaa, trailereita ja katumaastureita pyörii harva se päivä tankilla, eikä terassille aina mahdu istumaan. Autoissa soi musiikit kovemmalla ku talviaikaan -ja ikävä kyllä myös vauhti nousee. Mutta yhtäkaikki, kesä lähestyy. Ah, autuutta.

 Ensimmäiset leskenlehdet :) Beauty in ugly.

Can I Be Happy For 100 Days?

Instagrammissa ajattelin ottaa osaa 100 Happy Days -haasteeseen. Olen vain tuskastellut sen kanssa, että pystynkö todella näkemään hyviä asioita päivittäin -ja vieläpä näyttämään ne. Valokuva on voimakas tapa näyttää ja kertoa asioita. Hyvä kuva ei kaipaa selittelyitä eikä turhia lauseita. Se puhuu puolestaan. Omat instagram-kuvat eivät nyt todellakaan tuollaisia huippukuvia ole, mutta toivon mukaan edes silloin tällöin onnistun vangitsemaan sen, mitä omalla sisimmälläni näen. Kuvat ovatkin itsessään varsin koukuttavia, ja instagrammin huono puoli (toisaalta myös juurikin se koukuttava, loistava puoli) on siinä, että kuvia ottaa yhä useammin ja useammin sekä kynnys julkaista kuva madaltuu kerta kerralta. Pelkäänkin, että tuon sadan päivän haasteen aikana minulle tulee vain tapa ladata "kuva kuin kuva", ikään kuin päästäkseni haasteessa eteenpäin. Pelkään, että en tosissani keskity miettimään asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi, enkä täten saa kaikkea sitä hyötyä irti, mitä haasteella olisi tarjota. Ymmärrättekö?

Parhaimmillaan se nimittäin antaisi varmasti aivan valtavasti. Opettaisi keskittymään positiivisiin, hyviin asioihin. Juuri niihin asioihin, mitkä sinä päivänä tekevät minut onnelliseksi. Auttaisi minua säilyttämään sen energian, jonka haluan saavuttaa elämässäni -ja jota olen jo paljon saavuttanutkin. :)

Viime päivinä olen lueskellut paljon Tommy Tabermannin runoja. Niissä oleva rakkaus ja kaiho on juuri sitä, mitä kaipaisin omalta parisuhteeltani. Niin, tai siis siltä mielikuvitussuhteelta. Tekstit ovat puhuttelevia, koukuttavia, todentuntuisia joskin samaan aikaan hyvinkin kaukaisia. Niissä huokuu se sadunomainen maailmankuva, jossa onnellisuus on päämäärä ja rakkaus matkustusväline. Hih, runnollista tuokin.. ;)

Heikkouden hetkenä houkuttelija kuiskaa: 

Se, joka ei tunne, ei myöskään kärsi.

Heikkouden hetkellä toista itsellesi,

silmät ummessa, jotta näkisit selvästi:

Se, joka ei uskalla kärsiä, 

ei myöskään uskalla rakastaa.

 ~Tommy Tabermann~

Lempparini, ainakin tällä hetkellä. Toivoisin, että tuo 100 Happy Days saisi aikaan sen, että uskaltaisin kärsiä. Uskaltaisin ottaa sen riskin, että ehkä elämä ei menekään, kuten toivoisin sen menevän. Sen sijaan luottaisin siihen, että elämäni menee, kuten sen on tarkoitus mennä. Sillä rakastaminen on mitä vahvinta ja rohkeinta, mitä tiedän.

Ihmeellistä elämää

Elämään on kuulunut viime viikkojen aikana taas vaikka ja mitä. Ylämäkiä ja alamäkiä. Maalla vietetyn viikon huipensi se, että koiramme karkasi. Niin, se koira, joka oli miehelleni niin rakas ja tärkeä. Ja vieläpä se pääsi karkuun minun silmieni alla. Pidin sitä pihapiirissä vapaana, sillä sen sai houkuteltua takaisin aina makkaralla tai huutamalla "nakki!". Kyllä, se oli juurikin niin helppoa. :) Tällä kertaa nakit eivät riittäneetkään, vaan koira pääsi hajun perässä sen verta kauas, ettei enää ottanut huutojani kuuleviin korviinsa. Mitä sille tapahtui, ei tiedä kukaan. Siitä on nyt kolme viikkoa suunnilleen aikaa, eikä mitään havaintoja ole tullut. Uskomatonta. 

Koiran karkaaminen sattui siinäkin mielessä tosi huonoon väliin, että olin juuri viikon sen kanssa viettäneenä tottunut ajatukseen, että ehkä meistä sittenkin voisi tulla kavereita. Minulla ei tuohon koiraan ollut kovinkaan lämpimät välit johtuen ehkä raskaasta vauva-ajasta sekä siitä, ettei sitä koiraa koskaan oltu koulutettu ihan viimisen päälle. Nyt minulla kuitenkin oli jo positiivisempi ajatus sen suhteen, että haluaisin ehkä lähteä sen kanssa johonkin koulutukseen mukaan, mahdollisesti joskus jopa kokeilla agilityä. Se oli ollut haaveeni silloin koiran ottamisen hetkellä, mutta enpä koskaan ollut niin reipas siihen hommaan lähteäkseni.
Nyt oli siis uutta energiaa kehissä, mutta karma päätti puuttua peliin, eikä antanut minulle mahdollisuutta uuteen alkuun. Liekö tämä merkki myös muusta uuden alun menettämisestä, mene ja tiedä..

Nyt viikojen jälkeen olo on edelleen tosi epätodellinen. Valokuvia ja videoita katsoessani mieleni valtaa ihan älytön suru ja paha mieli. Varsinkin A alkoi olla kiintynyt siihen koiraan, ja osasimme jo kuvitella, kuinka muutaman vuoden päästä A menisi perässä ja leikkisi sen kanssa kuin parhaat kaverukset. Tämä alkoi näyttää minunkin silmissäni varsin mukavalta skenaariolta! Nyt A halailee pehmoleluja ja kaikkea pehmeää, sekä hihkuu koirille aina niitä nähdessään. Tyttö-parka.


Mieheni ei onneksi ole näyttänyt kovinkaan vihaiselta. Tai siis vihaiselta minulle siitä, mitä pääsi tapahtumaan. Surullinen hän tottakai on, sen huomaa. Omassa päässäni ehdin jo ajatella, että "No,niin. Tämä on se viimeinen niitti tähän eroon!" Silloin heti koiran karkaamisen jälkeen soitin mieheni paikalle, jonka jälkeen vietimme aika paljon aikaa yhdessä koiraa etsiessämme ja A:n hoitoja sovitellessamme. Se oli luontevaa ja mukavaa. Ja kotiin palatessa kirpaisi todellisuus taas niin kovalla kädellä.

Jotain hyvääkin viikkoihin on toki mahtunut, sillä A täytti viikko sitten 1 vuoden! Voi ei! Vauvani ei olekaan enää vauva. Askeleitakin on jo ottanut, joten kunhan lähtee kävelemään, ei enää vauvasta voi kyllä puhua.. Aaaah, surullista. :) Mutta silti olo on niin onnellinen. Minulla on 1-vuotias tytär. <3

Taidan kirjoittaa paremmista päivistä kokonaan uuden postauksen.

TIETOKONE!

Mulla on tietokone. Siis ihan oikea tietokone, ei mikään tabletti. JIHUU! Ilon päivä! :D Nyt on kirjottaminen niin paljon kätevämpää, nopeampaa ym. ym. Kyllä voi pienet asiat piristää. Nyt vamaan tekstejäki tulee julkaistua huomattavasti enemmän, kun on nopeampaa käydä kirjottamassa ajatuksistaan. Ja luultavimmin myös kuvia tulee laitettua enempi. Ei oo enää niin tylsää tää teksti jatkossa, noin niinku ulkoasun puolesta ainakaan..

Ei mulla muuta tähän väliin. Viikonloppuna on varmaan viimeistään aikaa kirjotella. Sitte niitä tekstejä tuleeki varmaan ties kuin monta, ku päästän arkiston helmet ja muokattavaks jääneet ajatukset valloilleen. Sori. :)

Tänään(kin) oli kiva päivä. Kävely/juoksulenkki, ikkunanpesua, sauna ja jätski. Aurinkoki paisto. Kunnes A meni nukkumaan ja vaati mut lähes 1,5h vierelleen. Siinä meinas hajota pää. Ei hajonnu. Ja nyt A nukkuu, joten on taas oma ihana ittensä. Olisko kellään vaan antaa mulle tähän iltaan niitä 1,5h, joita odotin, ja joiden aikana mun piti kokeilla kesävaatteita, -kenkiä ja -takkeja Valencian reissua varten. Noh, testaan lauantaina.

Son moro.

Mielenrauhaa

Pääsin lauantaina pitkästä aikaa kotiseudulle lomailemaan. Tarkoituksena oli viettää useampi päivä äitin ja isän hoteissa. Kelit osuivat kohdilleen, eikä tarvinut käyttää energiaa siihen, että olisi pitänyt pysyä päivät sateesta tai tuulesta johtuen sisätiloissa. Ollaanki tytön kans ulkoiltu paljon, myös koiravahtina oleminen on tuonut oman lisänsä ulkona vietettyyn aikaan. Tämä kaikki tuli niiiiin tarpeeseen edelliset viikot huomioon ottaen. Olin hermoloman tarpeessa.

A ihastui kiikkumiseen.

Maaseudulla lapsuutensa viettäneenä ei näin keväisin varsinkaan paljoa kaupunkia kaipaa. Toki auringonpaisteessa on kivaa kävellä kaupungin torilla tai rannoilla ihmisiä ja elämää seuraten, mutta jälleen kerran kotiin palatessaan huomaa, kuinka paljon enemmän luontoa arvostaa rauhallisessa, alkuperäisessä ympäristössään. Ojanpielet, pellot ja metsät kasvavat omaa tahtiaan ilman pelkoa siitä, että ne täytettäisiin uusilla tonteilla tai rakennustyömailla. Siinä, missä kaupungin kauneus on toisaalta niiden monimutoisuudessa, on maaseudun kauneus sen yksinkertaisuudessa. Mieli ja ruumis lepää, kun elämä ympärillä on rauhallisempaa. Kun joka paikkaan ei ole kiire.

Kevään tuoma energiapiikki on saanut aikaan myös sen, että olen alkanut liikkumaan aiempaa enemmän. Päätin sijoittaa kunnollisiin urheiluvaatteisiin, jonka myötä lenkille ja juoksemaan lähteminen on ollut aiempaa motivoituneempaa. On mahtava tunne, kun huomaa jaksavansa paremmin! Musiikit korvissa ja tuulenvire kasvoilla on ollut upeeta lenkkeillä! Ja kun urheilu maistuu, maistuu arkikin paljon paremmalta. Ihana kevät, ihana aurinko, ihana asenne! ;)

Kaiken lisäksi tässä on monenlaista odotettavaa ennen kesää, joten koko olemus on nyt niin paljon aiempaa positiivisempi. Huimaa, että A täyttää kohta vuoden, huimaa, että pääsen pian lomailemaan Valencian lämpöön pikkuveljen hellään huomaan ja ihanaa, että toukokuu ja Robbie Williamsin keikka on pian täällä! En malta odottaa, mitä kaikkea kesä tuo tullessaa, kun jo kevät on näin intoa ja riemua täynnä.

Tuntuu pitkästä aikaa hyvältä.

Asennemuokkausta.

Btw. Kuvien lataaminenkin onnistuu maalla paljon paremmin, kun on kunnon koneet, mitä käyttää. ;)

Kauheesti kerrottavaa!

Viime viikot ja päivät on menny ihan todella nopeesti. A on kasvanu ja kehittyny omaan tahtiinsa, minä oon yrittäny pysyä päivissä mukana. Oleellisempana muutoksena on tapahtunu se, että N jäi pois hoidosta viime perjantaina, ja minä oon purkanu sydäntäni ja tuntojani hirveellä paineella miehelleni sillä seurauksella, että nyt on taas aavistuksen helpompi olla. 

Kun N alotti hoidon, tais itelle tulla yllätyksenä se, kuinka kesken tää asumuseron käsittely mulla onkaan. Joutu jotenki toteamaan itelleen, että ei jaksakaan kaikkea tai ei ehkä olekaan niin vahva ja rohkea, kuin antaa muiden uskoa. Romahtaminen oli todella lähellä. Nin lähellä, että pyysin N:n vanhempia etsimään hoitopaikan mahdollisimman nopeasti. Tilanne oli liian raskas hoitaakseni toisen lasta täysillä, kuten itseltäni vaadin. Hoitopaikka löytyi kahden viikon varoajalla, joten viiminen hoitopäivä saapui lopulta juuri oikeaan aikaan! Olo helpottui saman tien. Omantunnontuskat siitä, että lopetinkin hoitamisen sovittua aiemmin, oli tosi kovat. Mutta tilanne on tällä tavalla parempi niin minulle kuin A:lle ja N:lle. Tähän uskon.

Mitä taas tulee asumuseroon ja sen käsittelyyn, ei taida ihan yks postaus riittää.. :D Kirjoitin kirjeen, jossa välistä aika kovallakin kädellä annatin miehelleni siitä, mitä mun mielestä on tapahtunu ja mitä mun mielestä pitäs tehä. Ja kuinka minä haluaisin olla vaimo ja äiti, en pelkkä äiti. Vastaus kirjeeseen tuli vasta reilu viikko sen jälkeen, ku olin omani antanu, joten odottavan aika oli tässäkin pitkä.. Lopulta vastaus oli semmonen, että sen luettuani ensin meinasin oksentaa, sitten tulin niin helpottuneeksi ja vihaiseksi samaan aikaan, etten tienny itkeäkö vaiko nauraa! Tilanne oli siis miehen mukaan kärjistynyt suhteemme osalta viime kevään ja kesän aikana, kun A syntyi ja oli pieni. Hän jäi yksinäiseksi, joten erkaantui minusta ja koki suhteemme lähinnä kaverilliseksi. Ei hitto, että mua otti päästä! Hän oli yksinäinen?! Siis oikeesti? Mitenkään vähättelemättä hänen tunteitaan, on se aika naurettavaa, että hän päättää luovuttaa avioliittomme suhteen sillon, kun kumpikaan meistä ei ollut täysissä voimissa taistelemaan. Eli sillon, ku meidän molempien -minun eritoten- energia ja huomio oli siinä pienessä, täydellisessä pakkauksessa. Mulla ei ollut sillon mitään voimia panostaa parisuhteeseen, etenkään, ku se henkilö, jonka pitäs olla suurin tuki ja turva, koki oman olonsa yksinäiseks ja käytännössä käänsi selän. Niin raukkamaista toimintaa, että huhhuh! 

No. Tästä avauduin hälle eilen, ja teki kyllä ihan hyvää. Oli hyvä keskustelu, jonka päätteeksi jopa halasimme -ensimmäistä kertaa erilleenmuuton jälkeen. Tuntui hyvältä. Ja hitto, ku hän tuoksuuki niin hyvältä! ;)

Puhuttuamme olo oli sen suhteen levollinen, että hän laillaan lupas mulle, että joku päivä me vielä tutustutaan toisiimme uudestaan treffailun yms. muodossa, ja katsotaan, löytyykö se rakkaus sieltä vielä. Ohgod, I hope so. Puhuttiin muutenki paljon siitä, mikä suhteessa meni todellisuudessa pieleen, olisko tilanne nyt toinen, jos A:ta ei olis, olisko taisteltu kovemmin. Myös siitä puhuttiin, että mm. minä olin viime vuodet tosi laiska. Siis kaikessa. Röhnötin kotona, eikä mulla pahemmin ollu harrastuksia, intohimoja, mitään, mikä olis saanu mun perseen oikeesti liikkeelle. Emmä siis tavallaan yhtään ihmettele, että kiinnostus mua kohtaan oli lopahtanu -enhän minä osottanu kiinnostusta mitään kohtaan, ni kuinka minä ite olisin ollu kiinnostava? Olin blaah. Sitä en tosiaan halua enää ikinä olla! Ja sen haluan myös hänen näkevän. Joten sitä odotellessa mun pitäs keskittyä itteeni ja A:han, sekä yrittää löytää elämääni todellista sisältöä. Sitä oon jo vähän ettinyki, ostettuani koko N:n hoitamisesta saaduilla rahoilla urheilukamppeita.. Juoksukouluun, siis! :D tarkoituksena onkin löytää joku sellainen intohimo elämääni, että musta tulee täysin vastustamaton paketti! Niin sille hölmölle, joka päästi mut karkuun, ku kaikille muilleki, joita kohtaan! Itsevarmuus kunniaan, eikö! ;)

Kuluneeseen viikkoon kuulu myös yks Keskustanuorten parissa vietetty rentouttava, ihana viikonloppu, sen päälle vietetyt kaks "lomapäivää", kun A oli isänsä kans reissussa, sekä pari ystävien kans vietettyä päivää. Olo on taas ihanan rauhallinen. Yritän sulkea mielestäni sen, että tekis mieli laittaa viestiä miehelle siitä, kuinka mulla tällä hetkellä menee, tai mitä kivaa päivän aikana tapahtu. Olla vaan ja nauttia ajastani. Koska nyt me on sovittu, että yhteydenpito rajoitetaan A:han. Vaan lapseen liittyvät jutut jaetaan, muusta kerrotaan muille. Mun tarttee saada tähän nyt kunnon pesäero, jotta voin jäsennellä ajatuksiani jollain lailla eteenpäin. 

Onneks tulevat viikonloput on lähes juhannukseen asti täyteenbuukattuja, joten aika menee ku itestään! Toivoisin. 

Mun puuttuva palanen

Monesti kuulee puhuttavan siitä, kuinka tietyn lapsimäärän jälkeen kokee perheen olevan kokonainen. Ehjä, jos niin voi sanoa. Toisille se on se yks laps, toiselle kaks, jollekin ehkä vasta kahdekas lapsi  tekee perheestä täydellisen. Tämän eron myötä A:sta erossa oleminen on ollu suht helppoa. On ehtinyt illan aikana käydä rauhassa kaupungilla tai lenkillä ja palata sitte kotiin laittamaan A nukkumaan. Tuntunu varsin normaalilta. Nyt viime kerralla, kun piti pakata hänen reissukassiaan (joka on muutes ihan tosi hieno pöllöreppu!) valmiiks, aloin tuntemaan jo ikävää. Mietin, että hitto vie, en taho! Tuntu kurjalta aatella, ettei A olekaan siinä lähellä iltaa ja yötä. 

Mun kokonaisesta perheestä puuttuu kuitenki vielä monta muutaki lasta. En osaa nähä, että A olis mun ainokainen, vaan haluan hälle sisaruksia. Itse nelilapsisessa perheessä kasvaneena tiedän, kuinka iso perhe vaatii paljon, mutta antaa moninkerroin takaisin! Muistoja on ihan älyttömästi. Useat asiat nyt jälkikäteen aateltuina on varmaan johtuneet siitä, ettei rahaa ole(kaan) ollut mielinmäärin. Riittävästi sitä on kuitenkin ollut. Ikinä en ole kokenut puutetta mistään. Samanlaista onnea ja rakkautta minulla olisi jakaa vielä monelle lapselle! Äitini on opettanut, että lapset tuovat rahan pöytään. Tähän uskon itsekin, enkä tällä hetkellä ainakaan koe eläväni köyhyydessä, vaikka tarkkaan vähät rahani laskenkin. Kyse on enemmänkin siitä, kuinka asioihin suhtautuu ja mitä asioita pitää itselleen tärkeinä ja välttämättöminä. Yhtenä esimerkkinä voi sanoa vaikka, että ei minun lapsuudessani reissuilla syöty ABC -huoltoasemoilla. Ne eväät pakattiin kylmälaukkuun kotona ja pysähdyttiin syömään p-paikalla. Ja vitsit, se oli kivaa! Osa seikkailua ja matkaa! :) Näistä mm. on syntynyt paljon muistoja -sellaisia, joita haluan itsekin lapsilleni tarjota.

Robin on vaan ihana.

Mun puuttuva palanen on vielä määrittelemättömän kokoinen. Tiedän, että paloja puuttuu vielä usea ja toivon löytäväni ne palaset elämäni aikana. :) Kunnes perheeni on täydellinen kokonsa puolesta, täytyy mun pitää huoli siitä, että se on täydellinen just sen kokosena, mitä se sillä hetkellä on.

Ja A on mun ykkönen. Aina.